Hetki hetkeltä viisaampi

On hetkiä, jotka haluat muistaa ikuisesti, koska ne saivat tuntemaan itsesi iloiseksi ja murheettomaksi. Tunsit olevasi vahva vaikka saatoitkin olla heikko. Niiden vastapainoksi on hetkiä, jolloin ongelmat tuntuvat vähintäänkin kaksin kertaisilta ja tuntuu ettei mikään ole voitettavissa.

Viime viikkoon kuului molempia edellä mainittuja hetkiä. Alkuun tuntui, että mikään ei onnistu. Ei oikeasti yhtään mikään. Täytyi vain purra huulta ja ajatella parempaa huomista. Miettiä hymyssä suin päivän tapahtumia ja ajatella, että kuinka opettavaisia ne ovatkaan. Ei siinä muuta voinut. Onneksi sanonta loppu aina kaksin kerroin kauniimpi piti nytkin paikkaansa. Sunnuntaina kaikki tuntui olevan taas ennallaan.

Palataan ensin lauantaihin, joka ei ollut ihan minun ja Läiskän päivä. Lähdettiin siinä puolenpäivän aikoihin maastoon. Oltiin suunniteltu laukkapainotteinen reissu, jolloin hevoset saisivat purkaa ylimääräistä energiaansa, jota oli kertynyt vapaiden aikana. Läiskä ilmoitti heti alkuun olevansa yhteistyöhaluton. Pojan motto tuntui olevan, että minä teen mitä huvittaa. Itse sain yrittää ihan mitä vain, mutta Läiskä kuunteli sillon, kun itse halusi.

Ensimmäisestä ravipätkästä lähtien kaikki meni pieleen. Hevonen veti pukkirodeoita, lähti käsistä ja piti hauskaa. Harmi vain, että tällä kertaa Läiskä oli ainut jolla oli erityisen kivaa. Melkein sai viereinen ratsastajakin kaviosta, kun poika innostui heittämään ilopukin Vickyn ohi laukatessa. Siinä vaiheessa aloin tajuta, että tuo hevonen ei oikeasti ollut enää millään tavalla hauska. Ei se ilkeä ollut, eikä sillä ollut minun tiputtaminen tai muiden vahingoittaminen mielessä. Se vain halusi purkaa virtaansa ja tämä tuntui olevan Läiskästä juuri oikea tapa.

Myöhemmin kotiin käännyttäessä Läiskälle iski virtapiikki ja se lähti ensin laukkaamaan kotiin ja, kun muutaman metrin päästä sain sen jo pysähtymään se alkoi pukitella, steppailla, väistätellä ja hypähdellä. Hevonen muuttui niin kevyeksi ettei minulla ollut enää mitään. Silloin tuli niin vahva tunne, että minun täytyy hypätä alas. Ei minulla ole koskaan ollut tapana hypätä heti ensimmäisenä alas, mutta nyt se oli varmasti viisas teko. Maastakäsin aloin saada siihen edes jonkinlaisen kontrollin.  Tehtiin kunnioittamisharjoituksia ja hevonen alkoi rauhoittumaan. Kotona todettiin parhaaksi ratkaisuksi antaa Läiskän juosta irtona. Heti irti päästessään  poika esitteli meille hyppyrodeot ja sen jälkeen se spurttasi hirveällä vauhdilla kavereiden mukaan.

Sunnuntainakin suunnattiin maastoon, mutta nyt edellisestä päivästä viisaampina päätettiin juoksuttaa Läiskää ensin. Hevonen ei tosin ollut enää yhtään niin villi kuin lauantaina, joten laitettiin jo hetken päästä varusteet selkään. Maastossakin meni hyvin. Läiskä oli reipas ja energinen, mutta taas oma itsensä. Voi, kuinka sitä omaa järkevää hevosta osasikaan arvostaa!

Ei mitään mainitsemisen arvoista

Minulle alkaa riittämään tämä talvi. En ole kohta kahteen kuukauteen pystynyt ratsastamaan Läiskää kunnolla ja sen kyllä huomaa. Hevonen on  alkanut muuttua kurittomaksi ja villiksi. Se ei ole Läiskämäinen.

Tänään tiet oli siinä kunnossa, että uskalsin lähteä Läiskän kanssa pellolle. Tarkoitus oli käydä vähän purkamassa virtaa pellolla, mutta ei se ihan niin mennyt. En viitsi enempää edes kirjoittaa, koska no hevonen oli kamalampi kuin aikoihin. Ehjin nahoin selvittiin  kuitenkin kotiin. Välillä täytyy kai mennä näin..

Järkevämpää postausta luvassa, kun saadaan edes jotain säännöllisyyttä tai järkeä liikutukseen

Kuvia sunnuntailta

 

 

 

Kuvat eivät kerro kaikkea

Olen yrittänyt Maanantaista lähtien kirjoittaa tätä postaus. En vain osaa kertoa niitä ajatuksia joita päässäni liikkuu. Tunne on jotenkin niin sekava. Onnellinen, ylpeä, tyytyväinen, kiitollinen ja toiseelta pettynyt. En minä edes tiedä mistä se pettymys tulee, mutta mä en pääse siitä irti. Ehkä se on nämä kuvat. Sunnuntaina Läiskä ei ollut yhtä kiva ratsastaa, kuin maanantaina, mutta kuvat kertoivat toisin. Uskonko minä todella niitä enemmän, kuin tunnetta.

 

Uskoisiko kukaan postauksen alimmasta kuvasta, että Läiskä oli tuolla hetkellä koko ratsastuskerran parhain. En minä ainakaan. Kuvassa ei näyttäisi tapahtuvan oikeastaan mitään, mutta oikeasti siinä tapahtuu jotain hyvin tärkeää. Ratsastin Läiskää istunnalla. Se kääntyi, kun hiukan avasin polvea ja käänsin lantiota siihen suuntaan johon tahdoin hevosen kääntyvän. Pysähtyminen tapahtui huokauksella ja vatsalihasten puristuksella. Tuo, jos jokin on minulle aihe olla ylpeä. Jonkin herkän hevosen kohdalla tämä on itsestäänselvyys, mutta Läiskän kanssa tilanne on toinen. Tuo kaikki on saavutus. En väitä, etteikö Läiskä olisi ollut ennenkin herkkä, koska silloin valehtelisin. Läiskä on aina ollut herkkä, mutta se on ollut ns. piilossa.  Se on jäänyt jääräpäisyyden ja luottamus pulan taakse. Niimpä minun pitäisi olla vain ylpeä, sekä onnellinen ja unohtaa kaikki negatiiviset ajatukset. Ratsastinhan ensimmäistä kertaa hevostani toimivasti istunnalla.

Minä en tiedä mikä tämän postauksen idea on ja pisteet sille, joka sai edes jotain selvää. Tämä on yhtä sekava kuin ajatukset viime ratsastuksesta. Ei päätä, eikä häntää. Ehkä mä halusin vain kertoa kaikille, että älkää tehkö samaa virhettä kuin minä, eli älkää tuijottako niitä kuvia liikaa vaan luottakaa siihen tunteeseen. Kuvat kertovat vain hetken ja välillä vääristävätkin tilannetta. Esimerkkinä voi toimia alempi kuva, jossa Läiskä näyttää rantapallolta. Kyllä, hevoseni pyöristyi joulukuun aikana, mutta ei herran jumala ei se nyt noin lihava ole! :D

 

Se on kuin uusi alku

Pitkästä aikaa minä oon ylpee ja onnellinen. Kaikki tuntuu palaavan raiteilleen ja minä olen löytänyt sen iloisen itseni takaisin. Muistan taas miten hymyillään aidosti. Kyllä minä viime kuussakin hymyilin, mutta se oli enemmänkin surun kätkemistä. Minun pahan olon piilottamista muilta. Eihän muiden kuulu kärsiä minun takiani.

Nyt vuosi 2013 on takanapäin ja sitä kuuluu muistella vain ilolla. Ehkä vähän hävetä kaikkia noloja juttuja joita tuli tehtyä, muttei missään nimessä surra. Asiat, jotka eivät onnistuneet niiden ei kuulunutkaan onnistua ja taas ne jutut jotka sujuivat ne oli ansaittu. Joulukuu ei ehkä mennyt suunnitelmien mukaan, mutta nyt se on ohi. Uusi vuosi on kuin uusi alku. Tässä me ollaan entistä vahvempina ja viisaampina. Valmiina kohtaamaan uusia tuulia.

Oltiin jo aiemmin viikolla sovittu, että Julle ratsastaisi Iitulla viikonloppuna meille. Vaikka tilanteesta siis tiesinkin niin onnistuin nukkumaan lauantai aamulla pitkään, jonka takia Läiskän kanssa tuli kamala kiire! Onnekseni Julle oli vähän aikataulusta myöhässä, sillä muuten olisi varmaan jäänyt koko hevonen liikuttamatta. Semmoiset reilut puoli tuntia kerkesin Läiskää pyörittämään pellolla enne kuin Julle ja Iitu saapuivat.

Läiskä oli tosi kiva ratsastaa. Paljon parempi kuin kertaakaan viime kuussa. Kaasu ja jarrut löytyivät, tosin kerran hevonen pääsi minua taas kuskaamaan, mutta nyt sain onneksi heti tehtyä selväksi ettei tuo vain toimi. Sen jälkeen sain ravata vaikka roikkuvin ohjin, eikä hevonen ollut minnekkään karkaamassa.

Iitun saapuminen ihmetytti Läiskää alkuun kovasti. Poika vain puhisi ja möllötti paikoillaan tuijottaen uutta kaveria. Seuraavaksi olisi halunnut mennä tuttavuutta tekemään, mutta, kun en lupaa antanut niin odotti kiltisti. Loppukäyntejä pidempään ei enää pellolla Läiskän kanssa oltu vaan lähdettiin viemään poikaa kotia. Iitu käveli edellä ja Läiskä seurasi rauhallisesti perässä. Siis ihan oikeasti rauhallisesti. Muutenkin Läiskä toimi kokoajan oikein hienosti, enkä voinut olla muuta kuin ylpeä!

Kun poika oli loimitettuna ja juotettuna tarhassa lähdettiin kentälle, jossa äitini sekä Julle ratsastivat Iitua. Täytyy kyllä tuollekkin hevoselle antaa pisteet siitä kuinka hienosti käyttäytyi vieraassa paikassa!

Tänään työskenneltiin Läiskän kanssa pitkästä aikaa kentällä. En edes muista millon viimeksi oltaisiin siellä pyöritty. Ei ainakaan viime kuussa siitä olen varma ja sen kyllä huomasi. Hevonen oli alkuun tosi vino, hidas ja se vastusteli apuja. Onneksi äitini oli lupautunut ratsastaman ensin, joten hän sai laittaa Läiskää vähän "ruotuun". Hevonen muuttuikin äitini ratsastuksen aikana hurjasti ja, kun itse viimein pääsin selkään oli allani aivan mahtava poika ratsastaa. Läiskä oli niin herkkä. Se reagoi istuntaan, pohkeisiin ja pidätteisiin, aivan niin kuin kuuluukin. Ratsastuksen aikana saatiin tosi hyviä pätkiä ja se hevonen oli vain niin huikea! Tähän tuskin tarvitaan enempää minun selittelyjä, sillä kuvathan kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.