Hetki hetkeltä viisaampi

On hetkiä, jotka haluat muistaa ikuisesti, koska ne saivat tuntemaan itsesi iloiseksi ja murheettomaksi. Tunsit olevasi vahva vaikka saatoitkin olla heikko. Niiden vastapainoksi on hetkiä, jolloin ongelmat tuntuvat vähintäänkin kaksin kertaisilta ja tuntuu ettei mikään ole voitettavissa.

Viime viikkoon kuului molempia edellä mainittuja hetkiä. Alkuun tuntui, että mikään ei onnistu. Ei oikeasti yhtään mikään. Täytyi vain purra huulta ja ajatella parempaa huomista. Miettiä hymyssä suin päivän tapahtumia ja ajatella, että kuinka opettavaisia ne ovatkaan. Ei siinä muuta voinut. Onneksi sanonta loppu aina kaksin kerroin kauniimpi piti nytkin paikkaansa. Sunnuntaina kaikki tuntui olevan taas ennallaan.

Palataan ensin lauantaihin, joka ei ollut ihan minun ja Läiskän päivä. Lähdettiin siinä puolenpäivän aikoihin maastoon. Oltiin suunniteltu laukkapainotteinen reissu, jolloin hevoset saisivat purkaa ylimääräistä energiaansa, jota oli kertynyt vapaiden aikana. Läiskä ilmoitti heti alkuun olevansa yhteistyöhaluton. Pojan motto tuntui olevan, että minä teen mitä huvittaa. Itse sain yrittää ihan mitä vain, mutta Läiskä kuunteli sillon, kun itse halusi.

Ensimmäisestä ravipätkästä lähtien kaikki meni pieleen. Hevonen veti pukkirodeoita, lähti käsistä ja piti hauskaa. Harmi vain, että tällä kertaa Läiskä oli ainut jolla oli erityisen kivaa. Melkein sai viereinen ratsastajakin kaviosta, kun poika innostui heittämään ilopukin Vickyn ohi laukatessa. Siinä vaiheessa aloin tajuta, että tuo hevonen ei oikeasti ollut enää millään tavalla hauska. Ei se ilkeä ollut, eikä sillä ollut minun tiputtaminen tai muiden vahingoittaminen mielessä. Se vain halusi purkaa virtaansa ja tämä tuntui olevan Läiskästä juuri oikea tapa.

Myöhemmin kotiin käännyttäessä Läiskälle iski virtapiikki ja se lähti ensin laukkaamaan kotiin ja, kun muutaman metrin päästä sain sen jo pysähtymään se alkoi pukitella, steppailla, väistätellä ja hypähdellä. Hevonen muuttui niin kevyeksi ettei minulla ollut enää mitään. Silloin tuli niin vahva tunne, että minun täytyy hypätä alas. Ei minulla ole koskaan ollut tapana hypätä heti ensimmäisenä alas, mutta nyt se oli varmasti viisas teko. Maastakäsin aloin saada siihen edes jonkinlaisen kontrollin.  Tehtiin kunnioittamisharjoituksia ja hevonen alkoi rauhoittumaan. Kotona todettiin parhaaksi ratkaisuksi antaa Läiskän juosta irtona. Heti irti päästessään  poika esitteli meille hyppyrodeot ja sen jälkeen se spurttasi hirveällä vauhdilla kavereiden mukaan.

Sunnuntainakin suunnattiin maastoon, mutta nyt edellisestä päivästä viisaampina päätettiin juoksuttaa Läiskää ensin. Hevonen ei tosin ollut enää yhtään niin villi kuin lauantaina, joten laitettiin jo hetken päästä varusteet selkään. Maastossakin meni hyvin. Läiskä oli reipas ja energinen, mutta taas oma itsensä. Voi, kuinka sitä omaa järkevää hevosta osasikaan arvostaa!