Kukatkin nousee mullasta

Alku aina kivinen, mutta loppu monin kerroin kauniimpi. Niinhän se menee ja tuo sanonta pätee monen asian kanssa. Hyvänä esimerkkinä toimii eilinen päivä: Alussa tuntui menevän kaikki mönkään ja siinä, että  saatiin Läiskä kentälle, sekä tammat viereiseen tarhaan meni reippaasti yli tunti. Itse ratsastus tuntui kuitenkin kuin olisi tanssinut ruusuilla.

Alkuun annoin Läiskän vain  lönytystää  pitkin ohjin kenttää ympäri, jonka jälkeen aloin pikku hiljaa kerimään ohjia. Läiskä alusta asti koitti hakea alas, joka oli suuri yllätys. Luulin, että yli kuukauden treenailutauon jälkeen olisi ruuna unohtanut oppimansa koulujutut, mutta ei. Päinvastoin kaikki tuntui olevan vain parantuneet ja Läiskä olikin varmaan parempi kuin koskaan ravissa, sekä käynnissä. Laukkasta ei kuitenkaan voi sanoa samaa. Oma ulkoohjani löystyi kokoajan ja roikkuukin videolla, sekä parissa kuvassa järkyttävän näköisesti. Anteeksi siitä. Omien virheideni lisäksi Läiskän laukka ei tuntunut lähtevän pyörimään vaan herra tiputti sen kokoajan.

Enempää en jaksa selittää, joten lyhyesti ja ytimekkäästi: Läiskä oli aivan super heppa eilen!

 

 

Keväästä nauttivia hevosia ja paljon kuvia!

Jee! Vihdoin kenttä alkaa näyttämään vihreää valoa, joten kohta päästään taas treenaamaan. Nyt jo yli puolet  kentästä on käyttökunnossa, mutta en ole viitsinyt näiden sateiden takia lähteä koittamaan. Tänä kesänä se saa kuivua ihan kunnolla ennen kuin menen sinne söhläämään.

 Sen lisäksi, että kenttä on kuivunut ovat myös lumet hävinneet pois ja nyt pelloilla alkaa pilkistelemään pieniä ruohotuppoja. Tästä ilmiöstä ovat ainakin meidän hevoset aivan innoissaan, mikä nyt olisi  kivempaa kun syödä maha täytee tuoretta ruohoa. Oi namss ne niiden heinämahat..♥

Heti lumien lähtiessä pääsivät hevoset talven tauon jälkeen muistelemaan millaista on olla rantapellolla ja tämäpä tuntui muistuvan nopeasti. Ensin juostiin täysiä syömään, sitten pidettiin piehtaroimis ja nukkumis sessiot. Seuraavaksi mutusteltiin kitaan vähän lisää ruohoa ja viimeiseksi vedettiin kunnon pukkihyppyrodea show:

 

 

 

 

Maanantainakin hipsin kameran kera laitumelle ja veljeni lähti mukaan vain katsomaan, mutta yllättäen hän löytyikin kameran edestä:

 

 

Jos sitä itse osaisi niin menisikö siltikään kaikki täydellisesti?

Eilen suunniteltiin ratsastukset niin, että saataisiin tänne teillekkin kuvia. Tietenkin kun oli kuvaaja niin hepathan menivät täydellisesti: tekivät laukkavoltit, menivät piaffia ja pyh. Niin ne olisivat menneet tarinoissa, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta. Meidän hepat näyttivät kuinka pirullisia he osaavatkaan olla halutessaan. No laitetaan, nyt edes osa näistä pelleilyistä sään piikkiin.

 

 

Ensimmäisenä vuorossa oli Tarun ratsastus. Oltiin käyty ennen tallille menoa katsomassa rantapelto joka näytti hyvä kuntoiselta siihen nähden, että lähipäivät oli sataneet vettä. Vesilätäköitähän siellä oli, mutta ei pelto mitenkään liukkaalta vaikuttanut, joten Taru ratsasti Mellillä sinne. Tamma kuitenkin kokoajan kulki kaula mutrulla, viskoi päätän ja yritti ryöstää kotiin. Kyllähän me tajuttiin, heti mistä tämä Mellin temppuilu johtui. Sitä nyt vain sattui ärsyttämään niin pirusti tuo tuuliainen, että temppuili jatkuvasti. Aikansa ratsastettua totesin Tarulle, että kun Melli menee hetken kiltisti niin suunnataan maastoon.

 

 

Käveltiin pitkin tietä, kunnes tokaisin yhtäkkiä meneväni kuvaamaan vähän matkan päähän. Taru ja Melli lampsivat takanani minun kiiruhtaessa edellä. Kun olin kääntymässä katsomaan missä parivaljakko on. Kuului vinkaus ja näin Mellin pyörähtävän takajaloillaan sellaiset 180 astettetta, jonka jälkeen se lähti kotiin päin pukkien kera. Tarun ja Mellin hävitessä näkyvistä lähdin kiiruhtamaan heidän peräänsä ja toivoin, ettei kummallekkaan sattuisi mitään. Olin aika varma, että Tarulle oli tullut kammo, koska eihän Melli ollut hänelle edes koskaan yrittänyt tehdän mitään tuollaista. Viimeistään silloin kun näin nämä kaksi pysähtyneen erään hallin eteen ja kuulin jonkun moista ääntä olin varma, että Taru itkee. Lähemmäs tultua tunnistin äänen kuitenkin nauruksi ja sain huokaista helpotuksesta. Suunnattiin takaisin maastoon ja päiviteltiin, että kuinka tuo vanha rouva vielä kehtaa, mutta todennäköisesti kaikki johtui vain tosi kovasta tuulesta, jonka seuraksena tamma oli säikähtänyt jotain.

 

 

 Ei Läiskänkään kanssa mennyt mitenkään kehuttavasti. Alussa maastoon lähtö meni hyvin ja olin varma, että herran kanssa maastoilu menisi paremmin, mutta jo 200m päästä tallilta alkoi  ruuna pyörimään kuin väkkärä, peruuttelemaan ja viskomaan päätään. Läiskä myös jäykkistyi kerralla ja olin varma, että se hyppäisi pystyyn ja ryöstäisi kotiin, mutta päästiin jatkamaan matkaa.

 

Huomatkaa "uudet" suitset, jotka löysin uuteen satulahuoneeseen tavaroita siirtäessä!

Kokoajan poika oli varuillaan ja valmis kääntymään kotiin ja moneen otteeseen sille jouduttiinkin Tarun kanssa näyttämään, että matka on kotoa poispäin. Läiskä teki kunnon jumit kun vierestä ajoi  kovasti auto. Hevonen päätti, että tosiaankaan en enää liikku eteenpäin. Ei minun auttanut muu kuin hypätä alas ja saada hevonen ensin rauhalliseksi, jonka jälkeen saada se liikkumaan.  Saatiinhan me se Tarun kanssa yhdessä jatkamaan matkaa, vaikka muutama askel kerrallaan liikuttiin eteenpäin.

 

 

Minun ja Tarun lyödessä viisaat tyhmät päämme yhteen syntyi idea, jonka avulla saatiin Läiskä liikkumaan kunnolla eteenpäin. Muutama metri oli enää paikkaan jossa, minun piti nousta ruunan selkään, mutta takaa kaahaakin auto kovalla vauhdilla. Se tulikin oikein ovelasti takana olevan  mutkaan takaa kovaa meteliä pitäen, joten mitähän jo valmiiksi arka ja jännittynyt hevonen tekee? Läiskä veti kunnon pultit siitä ja tämä autoilija sitten pysähtyy ja sanoo, että: "kannattaa varmaan viedä tuo hevonen kotiin."  Siinä vaiheessa herra oli ihan jännittynyt, sen valkuaiset muljusivat päässä ja se katsoi äsken kaahannutta autoa kummissaan. Minä ja Taru lähdettiin, kotiinpäin kävelemään, mutta auton meno oli ollut Läiskälle viimeinen tikki. Se suostui ensin kävelemään vähän matkaa, mutta sitten se alkoi pyörimään. Onneksemme äiti oli ajamassa töistä kotiin. Hän tuli paikalle ja auttoi rauhoittelemaan Läiskän. Tyhmimmälle tässä tuntui, että Läiskä joka ei yleensä pelkää autoja ollenkaan oli nyt kunnolla säikähtänyt yhtä pahuksen autoa. Näitäkään asioita tuskin olisi tapahtunut ilman tuo pirullisen kovaa tuulta, tai kuka tietää?

Ainoita kuvia itse tilanteesta, mutta ei tullut oikein pahemmin mieleen ruveta napsimaan kuvia blogiin!

Ratsastelin sitten kotiin Läiskän ja onneksi kotimatka meni paljon paremmin. Vaikka ratsastukset ei menneet mitenkään täydellisesti oli silti hyvä mieli. Oltiin selvitty molemmista reissuista ehjin nahoin ja molemmat oltiin pysytty kokoajan rauhallisena. Naurattiin Tarun kanssa ainakin tämänpäivän kommellukseksi ja kyllä me ainakin jotain tästä opimme!

 

 

 

 

Tänäänkin käytiin maastoilemassa, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Paitsi, että Läiskä oli aivan eilisen vastakohta ja voin todeta taas kerran, että se on täydellinen maastoratsu! Lisään vielä tähän romaanin loppuun kuvan satulahuoneesta!

 

 

Maastoilua, maastoilua ja vielä vähän lisää maastoilua

Postailu jäänyt taas vaihteeksi, mutta minkä sille voi kun hevosten liikunta on vain maastoilua. Ei niistä samanlaisista maastolenkeistä voi oikein tolkuttomia tarinoita kirjoitella, joten olen ajatellut, että on parempi olla sitten kirjoittamatta mitään. Kuka nyt jaksaisi lukea postausta jossa, joka päivä ollaan kierretty maastolenkki melkein samalla kaavalla.

 

Kenttä on  siis aivan käyttökelvoton. Yhtä mutavelliä, niin kuin aika moni muukin paikka. Tämä siis  tarkoittaa sitä, että sunnuntain valmennus oli pakko perua ja argh! No toisaalta tekeehän pieni valmennus/kenttäilytauko ihan hyvää niin arvostaapahan sitten enemmän.

 

 

Ja se mitä minuun ja Läiskään tulee: Ei meistäkään ole mitään erikoista kerrottavaa. Tuolla tarhassa möllöttää tuollainen tosi kurainen valkea harmaa hevonen (joka on muuten laihtunut!;)). Läiskän mielestä tämä maastoilu kuuri on aivan mahtava asia, eikä herra näytä kaipaavan  kentälle ollenkaan. Maastoon se on aina niin innoissaan lähdössä: Korvat hörössä talsii eteenpäin onnesta pärskien.

 

Perjantai ja lauantai ovat nyt menneet siivoillessa niin huonetta, kuin uutta satulahuonettakin ja koneella ollessa + tietenkin viikonloppu karkkeja mässäillessä! Mutta nyt  siihen asiaan jonka takia päätin postauksen tänne kirjoittaa, eli  satulahuoneeseen. Tänään oli urakkana kantaa tärkeimmät tavarat sinne ja tehdä siellä oikein suursiivous. Saatiinkin siistittyä se hyvän kuosiin ja erinlaiset hevosenhoito aineet, tärkeimmät loimet, satulat, harjat summuut välttämättömät tavarat ovat nyt täyttämässä satulahuonetta.
 

 

keskeneräinen "varasto"

365 päivää tuon Läikikkään ruunan kanssa + vuosivideo

Tämä kokopäivä on tullut mietittyä kaikkea sitä mitä tähän vuoteen on mahtunut. Niin niitä hyviä, kuin huonojakin asioita. On tajunnut, että ne mitä minä kutsun nykyään epäonnistumisiksi olisivat olleet ennen melkein lottovoittoja. Esimerkiksi kun sanon: Oli inhottavaa ratsastaa pukittelevalla hevosella. Olisin ennen kylläkin pelännyt, mutta olisin ollut kiitollinen, sillä se osoittaa, että Läiskän jalat eivät voi olla kovinkaan huonossa kunnossa. Kentällä sanon nykyisin huonoksi  jutuksi Läiskän kampeamista, mutta sehä sentään liikkuu. Alussa kun  seistiin vain paikallamme molemmat avuttomina.

Sitten kun vielä videota tehdessäni aloin  katsomaan vanhoja klippejä, alkoi silmieni edessä pyörimään "filmi" siitä kaikesta miten asiat ennen olivat. Nauroin itselleni. Kuinka olinkaan silloin niin huono ja avuton (olen kyllä vieläkin), mutta muistan varsin hyvin kuinka pelkäsin kaikkia Läiskän temppuiluja kuollakseni. Mieleeni putkahti Läiskän ensimmäinen satulointi.  Hevonen pomppi pystyyn ja vaikutti hullulta. Silloin ajattelin, että ei tästä tule mitään. Myös kun Läiskälle tuli "kohtaus" olin melkeinpä aina valmis palauttamaan hevosen. Äiti kuitenkin sanoi, että täytyy antaa aikaa ja niinpä aina hammasta purren jatkoin eteenpäin vaikka nykyään voinkin myöntää, että se  silloin pelotti.  Läiskän "kohtauksien" aikana se saattoi alkaa vain yhtäkkiä pomppimaan pystyyn ja riehumaan kiinni ollessaan. Aivan kuin sille olisi tullut jotkut traumat mieleen (eivät olleet kuitenkaan mitään vetopaniikin tyylisiä) tai se meni "off" tilaan. Silloin hevonen, ei nähnyt, eikä kuullut mitään. Sille sai tehdä aivan mitä halusi, mutta mitään ei tapahtunut. Ääpy ei kuitenkaan ole koskaan meinannut tulla ihmisen päälle meillä ollessaan, eikä se ole vaarallinen ollut. Jos se sellainen olisi ollut olisi se lähtenyt Heidille aika nopeasti. Läiskällä on kuitenkin tuolla pinnan alla sydän, joka on täyttä kultaa.

Minulle sanottiin monesti, että tiedänhän kuinka  kauan luottamuksen  kadottaneen hevosen kuntoutus vie. Kerrottiin, että  vuosi on lyhyt aika saada hevonen edes jollainlailla luottamaan ihmiseen ja minä tiesin ottavani riskin. Läiskä kuitenkin on huippu  yksilö kun tämän vuoden aikana se on alkanut luottamaan minun lisäkseni myös muihin ihmisiin. Vaikka luottamuksen tiellä on vielä paljon opittavaa ollaan me  kuitenkin edistytty erittäin paljon.

 Ei tämä ole helppoa ollut, mutta  parasta aikaa elämässäni silti. Olen kehittynyt vuoden aikana ratsastajana todella paljon ja hevonen on muuttunut aivan muuksi kuin mitä oli meille tullessaan.Vaikka sitä Läiskästä onkin oppinut paljon kokoajan siitä löytyy kuitenkin uusia puolia ja minun täytyy muistaa vieläkin herran kanssa toimiessa sen  vanhat taustat ja elää niiden kanssa.

Katsotaan mitenkä asiat ovat seuraavan vuoden päästä. Toivottavasti molemmat, olemme vanhempia ja viisaampia, sekä kehittyneet edes jossain asiassa ja pääasia tietenkin, että oltaisiin yhdessä!♥

Tähän romaanini loppuun on pakko vielä osoittaa kiitokset Läiskän entiselle omistajalla, joka Läiskän kanssa tämän kuntoutuksen aloitti,sekä kaikille muille jotka ovat meitä tässä matkalla neuvoneet!

Videosta: Suunnittelin tästä  hienompaa. Siitä piti tulla aivan erinlainen, mutta jouduin pettymään kun katsoin videota valmiina. Se ei vastaa toiveitani, ei  sitten millään. Toivottavasti se kuitenkin kelpaa, eikä teidän  silmät kuole videon alussa olevasta huonosta materiaalista.

Video sisältää niin vanhaa kuin uuttakin materiaalia ja niin hyvää kuin huonoakin. Koittakaa kestää huonoja editointitaitojani ja huomioikaa, että olen panostanut videoon vasta 0:41 alkaen.  Kommenttia saa ja pitääkin laittaa, mutta enjoy or not.:)

Matka on pitkä ja kivinen, mutta älä pelkää otan sut vaikka reppu selkään

Aprillipäivä vietettiin maastoillen. Läiskä olikin oikein mainiolla maastoheppa tuulella: Kun antoi pitkät ohjat löntysteli nätisti kaulaa venytellen, mutta kun kiristi ohjia löytyi herrasta sitä energiaa.

Laukkailtiin aika vauhdikkaasti muutamalla pätkällä, sekä muisti mistä minä ja hevonen tykätään. Laukkaaminen maastossa on vain jotain niin hienoa, kun kuulet kuinka rytmikkäästi kaviot iskeytyvät maahan, tunnet kuinka hevonen pinkoo jaloistaan tuhatta ja sataa korvat  tötteröllä, harja hulmuten, sekä vieläpä pärskien. Omat silmät vuotavat viimasta ja tukka hulmuaa putkella takana ja mikä parasta, tiedät, että kun haluat hevonen varmasti pysähtyy, sillä se ei halua asettaa sinua vaaraan.

Läiskän kanssa parasta varmaan onkin se kuinka se on oikeasti suojelevainen. En usko, että se ikinä tahallaan haluaisi minulle mitään pahaa. Innostuessaan en takaa, etteikö voisi jotakin sattua, mutta ei se silloinkaan tajua mitä kaikkea voi tapahtua.

Lähes kaikkien tämän postauksen kuvien laadun takaa puhelin

Tiistaina olin puoli neljän maita mummolassa ja minulle ilmoitettiin heti, että täytyisi olla nopeasti tallilla. Kotiinkaan en ehtinyt mennnä vaatteita vaihtamaan vaan nappasin mummolasta ensimmäiset käteen  ja kipsin tallille varsin "tyylikkäissä" varusteissa.

 Kun tallille saavuin olikin kengittäjän auto jo pihassa ja Vickyä oltiin  kengittämässä. Touhuilin tallilla omiani ja  harjasin mudassa piehtaroineesta Ällystä enimmät liat  pois. Voitte kuitenkin kuvitella puhdistuiko melkein kokonaan mudan peitossa oleva valkea hevonen.Vastaus on ei todellakaan, nyt hevosta  koristaa erittäin kauniit kakka läntit molemmilla sivuilla. Tämä näitä kevään + vaalean hevosen huonoja puolia.

 Läiskän kaviot kengittäjä vain vuoli ja herra seisoikin tosi nätisti paikoillaan kun syöttelin sille leipiä. Kerranhan tuo meinasi vähän ruveta kävelemään kegittäjä jalassa kiinni, mutta ei pahempia ongelmia onneksi ollut. Todettiinkin kengittäjän kanssa, että varsin on hevonen vajaassa vuodessa muuttunut (jos joku lukioista ei tiedä niin Läiskä kun tosiaankin hyppi pystyyn ekalla vuolu kerralla).

Kavioista lähti omaan silmään tosi paljon pois, mutta olivathan ne kyllä kerenneetkin kasvaa aivan yli pitkiksi. Pitihän sitä lähteä kentälle näitä uusia kavioita testaamaan ja onneksi menin sillä Läiskä oli tosi mukavalla päällä. Toisimpa oli kentänlaita. Oli pakko todeta, että taitaa olla pikkuisen kenttäilytaon aika. Kentällä ei voinut toiseen suuntaan ravata paljoa ollenkaan sillä paikoittain kenttä oli yhtä lillinkiä, joten päätin ihan urakalla tehdä temmonvaihteluja käynnissä. Läiskä meni tosi kivasti ja oli erittäin herkkä kädellä. Näitä ja ravia meninkin noin 25minuuttia jonka jälkeen päätin lähteä kentältä. Jostain sain kuitenkin villin ajatuksen kokeilla mennä pojan kanssa  pienen maastolenkin näin päätteeksi. Sen viime episodin jälkeen kun ei olla jalallakaan kahdestaan maastoon astuttu.

Kerran Läiskä yritti alussa kotiin kääntyä, mutta muuten talsi eteenpäin oikein mielekkäästi pärskien ja tuhisten. Säikähtihän se kerran jotain liehuvaa naurua, mutta muuten oli oikein varman oloinen. Olin tosi ylpeä Läiskään ja päätin, että nyt myö ruvetaan tätä maastoilua harjoittelemaan kun ei kerta kentällekkään pääse.

Eilen oli vuorossa maastoilua. Itse kyllä olin taluttajan roolissa sillä veljeni ratsasti ilmansatulaa Läiskällä. Kierrettiin aika pitkä maast lenkki pääpiirtein kävelle, mutta otettiin myös ravipätkiäkin väliin. Läiskä oli tosi innokas ja tyytyväisen oloinen kun pääsi maastoon. Uskon kyllä, että pian päästään ihan kunnon maastolenkille Läiskän kanssa kahdestaan!

Tuo ei voi olla meidän Melli..

Lauantainen maastoilu ei ollut mitenkään paras mahdollinen. Perjantaina kun herra ei ollut päässyt tykittämään maastossa energioitaan pois oli se kokoajan kuin lentoon lähdössä. Aina hetkittäin kun mentiin hiukan reippaampaan oli allani rodeohevonen. Pukkia toisenperään ja mitä ihmeellisempiä hyppyjä. En edes ymmärrä miten siellä kestin sillä ei nyt ollut kyse mistään pienistä hypyistä. Aikuiset katsoivat kauhuissaan Läiskän touhua ja kyllä itseänikin alkoi mietityttää, että mitenkähän tässä kävisi. Laukkailtiin vain pieniä pätkiä kerralla, koska meno muuttui välillä aivan liian rajuksi. Kyllähän Läiskä hetkittäin malttoi nätistikkin laukata ja viimeinen laukkapätkä onnistuikin aivan äärettömän hyvin.

Nyt jos epäilet,että kyse voisi olla varusteissa tai hevosen jumeissa tyrmään luulosi heti. Läiskällä oli vain niin paljon virtaa, että pomput johtuivat siitä. Kaikki muu on kyllä tarkastettu, joten nou hätä.

Eilen oli valmennus joka meni pääpiirtein hyvin.  Mentiin koko tunti ilman jalustimia, jolloin omasta ratsastukestani alkoi löytyä virheitä. Virheet eivät olleet mitään suuria, mutta sillä hetkellä ja myöhemminkin sinä päivänä tunnuin suurentavani ne itselleni monin kertaisiksi. Ensimmäinen ongelmani on ilman jalustimia/satulaa ratsataessa jalat. Ne menevät yhdeksi pitkäksi pötköksi. Eivät ne jäykät ole, mutta kaikki kulmat häviävät. Kun kiinnitän vain jalkoihini huomiota, niin saan asian korjattua, mutta sitten kun minun tulisi keskittyä vielä täysillä kampeavaan hevoseen, ei se enää onnistukkaan.

Toinen ongelmani on oma asenteeni. Itse asenteessa ei periaatteessa ole mitään vikaa, paitsi, että minun tulisi saada vieläkin lisää itselleni  napakkuutta. Olen jo saanut kasvatettua sitä lyhyen ajan sisällä paljon, mutta vielä sitä täytyisi tulla lisää.

Takaisin valmennukseen. Tehtävinä oli ravi-käyntipysähdyksiä, laukannostoja, käynti-pysähdyshajroituksia ja ihan vain ravailua. Ei mitään kauhean vaativia harjoituksia, mutta ne olivat mitä parhaimpia Läiskälle. Poika kokosi kivasti itseään ja haki melkein kokoajan alas aivan vapaaehtoisesti.

Illalla käytiin vielä touhuamassa hevosten kanssa ja äiti halusi toteuttaa unelmansa, jonka tietyt traumat ovat pitkään estäneet.

Alussa napattiin Melli tarhasta ja  äiti teki johtajuusharjoituksia, joissa Mellin oikea luonne tulee esille. Suurinpiirtein kaikille ihmisille Melli on maailman kiltein otus ja on ollut minunkin silmääni (on itetenkin edelleenkin;)). Aina olen tiennnyt,että Mellissä on luonnetta, sillä ei se mikään nössykkä ole, mutta kyllä tuo tamma yllätti minut aivan totaallisesti. Leukani loksahti Melkein maahan kun näin kuinka Melli alkoi poukkoilla. Olo oli semmoinen: "Ai tuo vai meidän Melli!??!?!"

 Kun tamma kunnioitti äitiä nousi tämä tamman selkään ja alkoi ratsastaa  kaulanarun kanssa. Ensimmäistä kertaa  yli 20 vuoteen rasasti äiti ilmansatulaa. Hieno saavutus uskaltaa edes kiivetä satulattoman hevosen selkään noin pitkän ajan jälkeen ja vielä kun äiti uskaltautui ravaamaankin. Itsekkin kipusin Mellin selkään hetkeksi humputtelemaan.

Käytiin myös hakeamassa Läiskä kentälle, sillä poika ei hionnut ollenkaan aamuisesta valmennuksesta. Äiti teki Läiskänkin kanssa muutaman johtajuusharjoituksen ja kipusi sen jälkeen pojan selkään ja meni tälläkin ilmansatulaa ensimmäistä kertaa.

Herrallahan oli tänään päässään vain naurupäitset ja riimu ohjina. Vimeksi kun tätä kokeilin Läiskällä ei voinut edes kunnolla ravata kun tämä kampesi sisään, eikä muutenkaan totellut ohjaksia ollenkaan. Käynnissäkin joutui miettimään, että jos tämä nyt lähtee niin ei varmana ennen kotia pysähdy. Nyt asiat ovat kuitenkin aivan toisin. Väistöistä pysähdyksiin kaikki onnistui tosi hyvin. Uskaltauduin jopa laukkaamaankin ja heti kun halusin laukan lopettaa tiputti Läiskä raville. Jos joku sanoo, ettei tuo hevonen ole herkistynyt niin on kyllä pahasti väärässä. Hienoin poika!♥

Tästä päivästä tulossa postaus erikseen, koska tämä on jo nyt kunnon romaani. Hyvää pääsiäistä ja aprillipäivää (jotka molemmat ovat kohta ohi) jokaiselle!:)