Jos sitä itse osaisi niin menisikö siltikään kaikki täydellisesti?

Eilen suunniteltiin ratsastukset niin, että saataisiin tänne teillekkin kuvia. Tietenkin kun oli kuvaaja niin hepathan menivät täydellisesti: tekivät laukkavoltit, menivät piaffia ja pyh. Niin ne olisivat menneet tarinoissa, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta. Meidän hepat näyttivät kuinka pirullisia he osaavatkaan olla halutessaan. No laitetaan, nyt edes osa näistä pelleilyistä sään piikkiin.

 

 

Ensimmäisenä vuorossa oli Tarun ratsastus. Oltiin käyty ennen tallille menoa katsomassa rantapelto joka näytti hyvä kuntoiselta siihen nähden, että lähipäivät oli sataneet vettä. Vesilätäköitähän siellä oli, mutta ei pelto mitenkään liukkaalta vaikuttanut, joten Taru ratsasti Mellillä sinne. Tamma kuitenkin kokoajan kulki kaula mutrulla, viskoi päätän ja yritti ryöstää kotiin. Kyllähän me tajuttiin, heti mistä tämä Mellin temppuilu johtui. Sitä nyt vain sattui ärsyttämään niin pirusti tuo tuuliainen, että temppuili jatkuvasti. Aikansa ratsastettua totesin Tarulle, että kun Melli menee hetken kiltisti niin suunnataan maastoon.

 

 

Käveltiin pitkin tietä, kunnes tokaisin yhtäkkiä meneväni kuvaamaan vähän matkan päähän. Taru ja Melli lampsivat takanani minun kiiruhtaessa edellä. Kun olin kääntymässä katsomaan missä parivaljakko on. Kuului vinkaus ja näin Mellin pyörähtävän takajaloillaan sellaiset 180 astettetta, jonka jälkeen se lähti kotiin päin pukkien kera. Tarun ja Mellin hävitessä näkyvistä lähdin kiiruhtamaan heidän peräänsä ja toivoin, ettei kummallekkaan sattuisi mitään. Olin aika varma, että Tarulle oli tullut kammo, koska eihän Melli ollut hänelle edes koskaan yrittänyt tehdän mitään tuollaista. Viimeistään silloin kun näin nämä kaksi pysähtyneen erään hallin eteen ja kuulin jonkun moista ääntä olin varma, että Taru itkee. Lähemmäs tultua tunnistin äänen kuitenkin nauruksi ja sain huokaista helpotuksesta. Suunnattiin takaisin maastoon ja päiviteltiin, että kuinka tuo vanha rouva vielä kehtaa, mutta todennäköisesti kaikki johtui vain tosi kovasta tuulesta, jonka seuraksena tamma oli säikähtänyt jotain.

 

 

 Ei Läiskänkään kanssa mennyt mitenkään kehuttavasti. Alussa maastoon lähtö meni hyvin ja olin varma, että herran kanssa maastoilu menisi paremmin, mutta jo 200m päästä tallilta alkoi  ruuna pyörimään kuin väkkärä, peruuttelemaan ja viskomaan päätään. Läiskä myös jäykkistyi kerralla ja olin varma, että se hyppäisi pystyyn ja ryöstäisi kotiin, mutta päästiin jatkamaan matkaa.

 

Huomatkaa "uudet" suitset, jotka löysin uuteen satulahuoneeseen tavaroita siirtäessä!

Kokoajan poika oli varuillaan ja valmis kääntymään kotiin ja moneen otteeseen sille jouduttiinkin Tarun kanssa näyttämään, että matka on kotoa poispäin. Läiskä teki kunnon jumit kun vierestä ajoi  kovasti auto. Hevonen päätti, että tosiaankaan en enää liikku eteenpäin. Ei minun auttanut muu kuin hypätä alas ja saada hevonen ensin rauhalliseksi, jonka jälkeen saada se liikkumaan.  Saatiinhan me se Tarun kanssa yhdessä jatkamaan matkaa, vaikka muutama askel kerrallaan liikuttiin eteenpäin.

 

 

Minun ja Tarun lyödessä viisaat tyhmät päämme yhteen syntyi idea, jonka avulla saatiin Läiskä liikkumaan kunnolla eteenpäin. Muutama metri oli enää paikkaan jossa, minun piti nousta ruunan selkään, mutta takaa kaahaakin auto kovalla vauhdilla. Se tulikin oikein ovelasti takana olevan  mutkaan takaa kovaa meteliä pitäen, joten mitähän jo valmiiksi arka ja jännittynyt hevonen tekee? Läiskä veti kunnon pultit siitä ja tämä autoilija sitten pysähtyy ja sanoo, että: "kannattaa varmaan viedä tuo hevonen kotiin."  Siinä vaiheessa herra oli ihan jännittynyt, sen valkuaiset muljusivat päässä ja se katsoi äsken kaahannutta autoa kummissaan. Minä ja Taru lähdettiin, kotiinpäin kävelemään, mutta auton meno oli ollut Läiskälle viimeinen tikki. Se suostui ensin kävelemään vähän matkaa, mutta sitten se alkoi pyörimään. Onneksemme äiti oli ajamassa töistä kotiin. Hän tuli paikalle ja auttoi rauhoittelemaan Läiskän. Tyhmimmälle tässä tuntui, että Läiskä joka ei yleensä pelkää autoja ollenkaan oli nyt kunnolla säikähtänyt yhtä pahuksen autoa. Näitäkään asioita tuskin olisi tapahtunut ilman tuo pirullisen kovaa tuulta, tai kuka tietää?

Ainoita kuvia itse tilanteesta, mutta ei tullut oikein pahemmin mieleen ruveta napsimaan kuvia blogiin!

Ratsastelin sitten kotiin Läiskän ja onneksi kotimatka meni paljon paremmin. Vaikka ratsastukset ei menneet mitenkään täydellisesti oli silti hyvä mieli. Oltiin selvitty molemmista reissuista ehjin nahoin ja molemmat oltiin pysytty kokoajan rauhallisena. Naurattiin Tarun kanssa ainakin tämänpäivän kommellukseksi ja kyllä me ainakin jotain tästä opimme!

 

 

 

 

Tänäänkin käytiin maastoilemassa, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Paitsi, että Läiskä oli aivan eilisen vastakohta ja voin todeta taas kerran, että se on täydellinen maastoratsu! Lisään vielä tähän romaanin loppuun kuvan satulahuoneesta!