Pikainen kuvapostaus

Kuten otsikostakin huomaa nyt ei ajatus kulje. Reissu taitoi imeä energiani aivan kuiviin, voisin vain nukkua päivästä toiseen. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä postaus jo moneen otteeseen, muttei se vain tunnu luonnistuvan. Päätimpä sitten tehdä tästä tälläisen oikein pelkistetyn kuvapostauksen ja  painua jo kohta unten maille.

Kerron kuitenkin nyt tähän alkuun hiukan eilisestä. Meillä oli vuorossa esteitä, mutta nyt hypättiin kentän sijaan isolla pellolla. Pellon päätyyn oli rakennuttu kolmen esteen rata, jota loikittiin ensin Läiskällä ja myöhemmin myös Vickyllä. Läiskä tuntui selkään hitaalle, mutta ruuna käytti silti hyvin itseään ja katsojien mukaan se oli näyttänyt energiselle. Saatiin myös muutamat aivan huippu pätkät, kun ruuna alkoikin myötäämään alas. Esteidenkin kanssa meni hyvin, vaikka välillä oltaisiinkin saatu tulla himpun reippaampaa. Itse olisin saanut kylläkin jättää peppua lähemmäksi satulan takakaarta ja Vickyn kanssa olisi ohjat saaneet olla lyhyemmät, mutta ensi kerralla täytyy sitten muistaa!;)

 

 

Rakkain unilelu

Kävelen hitaasti makaavan prinssini luokse. Se katsoo minua rauhallisesti kun askellan ruohikossa sen luokse. Nään Tarun istuvan jo kauempana makaavan Mellin vieressä. Mitenkän kauniilta tuo pari näyttääkään. Olen pian Läiskän kohdalla. Pyyhkäisen ruunan kaulaa ja kyykistyn sen viereen. Puhelen kaikkea epämääräistä ja istuudun nurmikolle. Nojaudun Läiskän kylkeä vasten samalla kun rapsuttelen lapaa.  Ruuna kääntää päänsä kohti minua ja puhaltaa turvallaan henkäisyn kättäni vasten. Painaudun sen pehmeää turkkia vasten ja suljen silmäni. Kaikki muu tuntuu pyyhkiytyvän mielestä ja se mitä muistan on ilo, sekä tyytyväisyys. Läiskä tekee samoin ja laskee päänsä nurmikolle.

Hienoja pieniä hetkiä, joissa on sitä jotain. Rakkaus ja luottamus on molemmin puolista. Muiden silmään jotain niin pientä, mutta minulla sydän on pakahtua onnesta. On sitä ennenkin menty nukkuvan hevosen viereen ja palattu onnellisena, mutta tässä oli sitä jotain. Hevonen uskaltatui oikeasti nukahtaa, vaikka minä olinkin siinä.

 

 

Kun hellyyden hetket olivat ohi ja hevoset olivat nousseet jaloilleen napattiin ne ja marssittiin kentälle. Näytettiin varmaan aikamoiselle possujonolle, kun kaikki kolme käveltiin peräkanaa kentälle. Läiskä kylläkin meinasi välillä ajautua tienreunaan syömään, mutta hätyteltiin se sieltä takaisin. Sunnuntaina nuorukainenkin joutui oikeasti edes hiukan juoksemaan, kun sillä on tapana jäädä vain  löntystämään muiden perässä. Sai sekin hiukan purkaa energiaansa ja näkyihän sieltä pariin otteeseen aika moista rodeota. Sillä välin Vicky nautti elämästä piehtaroiden hiekan seassa. Koivillaan kurkotellen taivasta. Näiden kahden riekkuessa Melli vain naposteli heinätuppoja aidan ali ja voisin kuvitella sen miettineen miten nuo nuoret jaksavatkaan.

 

Tämän viikon suunnitelmat olisivat seuraavat: Tarkoitus olisi pitää oikein rentoviikko. Läiskän mielestä minä en ainakaan ole ansainnut "lomaa". Poikapa on sitten päättänyt ruveta varsinaisen laiskaksi ja saat  tehdä hikipäässä töitä, että saat sen nostamaan edes hitaan ravin. Juupa juu kiitos Lääpy!  Laukoista ruuna onneksi innostuu ja tänäänkin oli kyyti kylmää. En ole varmaan koskaan mennyt tuolla nuorukaisella semmoista vauhtia. Hienoltahan se tuntui kun se päätti ihan oikeasti mennä, eikä meinata.

En tiedä milloin kerkeä tänne taas päivittelemään, kun lähdemme näillä näkymin torstaina reissuun. En ole  edes varma milloin palaamme, mutta koitan päästä taas kirjoittelemaan mahdollisimman pian. Loppuun vielä pakko lisätä söpöstely kuva Läiskästä. Minä, kun vain voisin ottaa tuommoisen vähän isomman unilelun viereeni.

Lauantailta

 

Laitumella kamera kourassa

Koko perjantai tuli oikeastaan vietettyä Tarun kanssa laitumella. Räpsimme kuvia sen minkä kerkesimme ja kamerat lauloivat kilpaa. Välillä sadekuurot ajoivat meidät kuitenkin sisälle, mutta heti sateen lakattua kiiruhdettiin jo takaisin kuvailemaan. Kameran suljin ei saanut rauhaa ja kuvia tulikin räpsittyä yli 600. Tosin siihen joukkoon mahtui kyllä paljon turhiakin kuvia. Tässä kuitenkin päivän parhaimmistoa, enkä ole kuvia muuten muokkailut paitsi paria rajannut.  Kuvista saa myös kertoa mielipiteensä!:)

Muista pitää kiinni tästä hetkestä

Pitkä sänkipelto avuatuu silmien edessä, kun valmistumme lähtemään. Tiedän, että kohta on kyyti  kylmää ja jännitys kipristääkin mukavasti mahan pohjassa. Hevonen on yllättävän rauhallinen, mutta taidan itse sätkyillä senkin puolesta. Mietin vielä kertaalleen mielessäni, että onkohan tämä niin kivaa kuin viimeksikin. Katsahdan Taruun ja Melliin. Tamma puhkuu energiaa ja iloa, niin myös ratsastajakin. Hymyilen  ja nään Mellin lähtevän kiihdyttämään. Annan Läiskälle laukkapohkeet ja lähdetään. Ilopukkien saattamana  laukataan pellon päätä kohti. Sillloin sitä muistaa mitä oikeasti rakastaa.

Edellinen teksti kuvaa parhaiten sitä miltä tuntuu, kun pääsee taas laukkailemaan sänkipellolle.  Oikeastaan ei sitä voi edes sanoiksi pukea. Tunne on jännityksen ja ilon sekainen niin mahtava, että muuta samanlaista ei ole. Ei oikeastaan ole edes väliä menemmekö kovasti vai emmekö. Pääasia, että olemme siinä ja tänä vuonna sain kokea sen vielä kolmen parhaan ystäväni kanssa. Meno oli kyllä yhtä mahtavaa kuin aina ennenkin!♥

Hevoset olivat niin hienoja lauantaina ja tietenkin myös sunnuntaina. Kuvaaja saatiin kuitenkin todistamaan rallitelujamme vasta sunnuntaina. Oikeastaan säikähdimmekin, ettei saada tänne yhden yhtä otosta pellolta. Pienestä älynväläyksestä opetimme sitten yhdekän vuotiaan  pikkuveljeni käyttämään kameraa ja nakattiin järkkäri kouraan. Hyviä kuvia tuli siihen verrattuna, että toinen kuvailee elämänsä toista kertaa. Palkittiinkin sitten reipas apurimme muutamalla laukkasuoralla ja Läiskäkin pääsi toimimaan veljeni ratsuna.

Keskiviikkona heräsin pisaroiden  rummuttaessa katolla. Toivoin, että valmennuksen ajaksi suotaisiin hyvä sää, mutta siitä saattoi vain uneksia. Tallille lähdettäessäkään sade ei ollut laantuntunut tippaakaan, mutta onneksi voitiin edes laittaa hevoset pihatossa. Se tuntui aivan luksukselta, kun on tottunut säällä kuin säällä hoitelemaan heposet ulkona. Läiskäkin tuntui oikein nauttivan kun pääsi sateelta suojaan ja toimikin esimerkillisesti koko varustuksen ajan.

Valmennus itse perustui nyt kolmen asian ympärille. Hevosen tuli kulkea reitillä, sen tuli olla suora ja reipas. Ihan yksinkertaisia asioita siis, mutta eivät ne silti onnistu meiltä aina auttomaattisesti. Hyvään lopputulokseen jouduttiin tekemään paljon töitä ja hikipäässä Tarun kanssa kyllä aherrettiinkin. Lopputulos oli kyllä myös sen  mukainen. Kummallakin oli alla mitä miellyttävin hevonen työntekoa varten. Läiskäkin oli sopivan reipas kulki suorana ja pysyi reitillä.

Tehtävätkin olivat yksinkertaisia mm. kierrettiin isoa pääty-ympyrää, käynti-ravi-laukka siirtymisiä,  pieniä voltteja. Valmennuksen pääpaino ei siis ollut juurikaan tehtävissä vaan niiden suorittamisessa. Kaikki tuli tehdä täysillä. Jopa liioitellusta katseesta mainittiin heti. Hevosen ja  ratsastajien piti näyttää yhdessä hyvältä, eikä sallittu enää mitään sinnepäin suorituksia. Valmentajamme myös neuvoi kuinka pystyn viemään Läiskää eteenpäin. Kehujakin sateli. En  varmaan ole koskaan ollut yhtä hyväntuulinen valmennuksen jälkeen. Kaikki oli onnistunut. Minä ja hevonen olimme tehneet parhaamme ja onnistuneet yhdessä. Läiskäkin alkoi jo pätkittäin näyttää myös minun kanssani ratsulta. Tämä mahtava fiilis ei ole laskenut vieläkään vaikka ollaankin jo perjantaissa. Toivottavasti tämä ei lakkaakkaan ikinä!;)

Ratsutuskuuri jo takanapäin

Menipäs aika nopesti tai oikeastaan hoksasipa Läiskä kaiken nopeasti. Oltiin kaikki varauduttu käyttämään tähän paljon enemmän aikaa, mutta Ääpy nokkelana nuorukaisena tajusi asiat nopeasti. Nyt alkaisikin se minun urakka. Opettaa kaikkia ruunan oppimia asioita lisää, että ne sujuisivat sukkelammin ja harjoitella itse paremmin ratsastamaan Läiskää. Enää kun ei vain riitä se, että humpsutellaan päivästä toiseen kentällä. Nyt sitä joutuu oikeasti töihin! Tietenkin saadaan välillä huilahtaa maastossa ja kentälläkin otetaan rennompia päiviä.

Viimeiset kerrat sujahtivit nopeasti ja tuntui, ettei mikään kerennyt alkaa ennen kuin se jo loppui. Läiskä oli hieno, oikeastaan aika upea. Väistöt alkoivat onnistumaan ja nähtiin muutamat hienot raviväistötkin. Peruutukset paranivat ja se hetkittäin lentävä ja liitävä ravi näytti niin palkitsevalta. Valmentajan ilme oli enemmän kuin tyytyväisen näköinen. Hän selvästikkin iloitsi Läiskän kehityksestä niin kuin me muutkin. Hienointa minulle oli kuitenkin kun valmentaja sanoi näin: "Nuo Läiskän jalat ovat kyllä vahvistuneet paljon alkuajoista. Ne eivät tosiaankaan enää häiritse sen elämää". Tuon minä olenkin halunnut kuulla. Olen halunnut, että joku sanoisi ettei tarvitse murehtia suotta. Tietenkin aina voi sattua jotain, mutta..

Vaikka Läiskä onkin edistynyt paljon lyhyessä ajassa, ei se ole vielä valmis kunnon laukkatreeneihin, joten päätettiin katsoa syksyllä uudelleen. Silloin  olisi tarkoitus painoittua hevoselle vähän vaikeampiin asioihin ja kertailla hiukan myös nyt opittuja juttuja. Läiskän kroppa kun ei vielä anna periksi kaikkeen, mitä ruunan kanssa tulisi harjoitella. Tämä siitä seurasi kun hevonen oli päässyt niin huonoon lihaskuntoon ja kasvatti massansa nopeasti. Vetreäksi Läiskää ei voi kutsua, mutta on ruuna jo sinnepäin menossa. Miettikääpä missä jumissa tuo hevonen olisi, jos olisimme alkaneet vaatimaan siltä liikaa ennen aikoijaan. Onneksi ei ole mikään kiire kyllä se kaikki sieltä aikanaan tulee.

Empä minä tästä aiheesta keksi enempää kirjoitettavaa, jos jotain kysymyksiä on niin tuohon alla olevaan kirjoituslaatikkoon voi ne kirjoitella. Nyt vain lisäilen loppuun parit kuvat ja tämä postaus taitaapi olla tässä.

Positiivisuudesta se kaikki lähtee

Aina ei voi onnistua. Niinhän se järki sanoo, mutta, kun sitä toivoisi vaan onnistuvansa kaikessa. Haluaisi olla se täydellinen, joka istuisi millilleen suorassa. Kädet ja jalat tulisi olla tiptop. Hevosen tulisi olla täydellinen ja reagoida apuihin heti ja täydellisesti. Tyhmäkin tajuaa, ettei ikinä voi olla täydellinen ja  aina on jotain parannettavan varaa. Se pitää vaan pitää mielessä, vaikka se meinaakin joskus unohtua. Positiivinen asenne sillä pötkii pitkälle!

Torstaina ollut istuntavalmennus ja perjantai päivä, eivät  oikein ole lähteneet täydellisesti käyntiin. Tiedä sitten onko vika ollut omassa asenteessa, taidoissa tai jossain ihan muussa.  Epäilisin, että kyse saattaa olla myös siitä, että pitkästä aikaa jouduttiin jotain oikeasti tekemään. Ratsasteluista sitä tulisi edes, jotain sepustaa, että ymmärrätte paremmin mistä kaikesta tässä onkaan kyse.

Torstaina jo valmennukseen verkattaessa Läiskä tuntui hitaalle, mutta muuten poika tuntui olevan varsin mukava tapaus. Tosi kevyt kädelle ja herkkä suusta. Kauaakaan ei keretty lämmitellä, kun jo valmentaja saapui paikalle ja valmennus alkoi. Tajusin vasta liian myöhään, että minun olisi pitänyt ratsastaa Läiskä reippaammaksi ennen valmennusta. Enää asialle ei kuitenkaan voinut mitään, mutta jouduin istuntaani keskittymisen lomassa hoputtelemaan ruunaa. Hevonen oli kuin unessa ja heti kun hetken annoin hoputtamisen olla se pysähtyi. Siinä sitten se istuntaani keskittyminen herpaantui ja valmentaja joutui muistuttelemaan, että vedä mahaa mutturalle.

Kaikki tuntui niin vaikealta ja viimeisetkin haaveet siitä, että istuntani olisi ollut ihan hyvä tuli heitettyä puskaan. Ehei, ei se sitä ollut ainakaan sillä hetkellä. Tuntui vain, että kekotin nenä hiekassa  ja yritin pitää tasapainoni. Kaikki tuntui vieläkin vaikenevan, kun siirrytiin keventämään ilman jalustimia. Joo, eikös kuulostakkin hassulta? No  sen lisäksi, että se kuulostaa siltä se myös tuntui. Alussa oli rytmikin häveyksissä ja en tajunnut rutistaa mahaa tarpeeksi mutturalle, jolloin aloin keventelemään maha edellä. Kun homman hokasi oli se kuin lasten leikkiä. Saatiin sujauttaa jalustimet jalkaan muutaman onnistuneen kierroksen jälkeen ja samanlaista keventelyä tuli nyt jatkaa jalustimien kanssa. Pah, olen jonkun niinkin  yksinkertaisen asian tehnyt  ennen väärin.

Kaikki postauksen kuvat perjantailta

Laukkaakin otettiin siihen väliin ja siinä se istunta  tuntui kyllä niin kaukaa haetulta. Olo oli taas, että olisin ollut järkyttävässä etukenossa, mutta kuulemma istuinkin selkä aivan tikkusuorassa. Pakko todeta, että ratsastus ei todellakaan ole lähelläkään niin helppoa kuin miltä se näyttää. Jos minä joskus tuon asian opin voin olla erittäin ylpeä itsestäni!;)

Viimeiseksi istuttiin vielä harjoitusravissa ja siinä kitkettiin sitä minun takakenoa ja notkoselkää pois. Tämä olikin niitä tehtäviä, josta minä oikeasti tykkäsin ja olisikin voinut humputella harjoitusravissa ympäri kenttää vielä valmennuksen loputtuakin. Sen verran hyvältä tuntui, kun oppi  edes yhden asian hyvin. Hyvästi notkoselkä ja jäätävä takakeno teihin en halua enää palata.

Perjantaina ei enää se harjoitusravi  tuntunutkaan niin kivalta. Vatsalihakset olivat niin kipeät edellisen päivän jäljiltä, että takakenossakin istuminen sattui. En halunnut kuitenkaan palata vanhaan, joten rutistin mahani väenvänkää mutturalle ja körryyttelin Läiskää taivutellen. Ruuna tuntuikin kivalle, mutta jokin siitä normaalista Läiskästä oli kadoksissa.  Reippautta ei ollut mitenkään liikaa, muttei poitsu mistään laiskimmastakaan päästä ollut. Oikeastaan saatiinkin välillä muutamia tosi kivoja ravi pätkiä. Tällä tarkoitan sitä, että ruuna alkoi kivasti polkea alleen.

Ei päästy myöskään löhöilemään siitä Taru piti huolen ja keksi meille erillaisia tehtäviä. Ensimmäinen oli  ravi-käynti-ravi tehtävä, jolloin meidän tuli ensin ravata reipasta ravia tötteröille, hidastaa käyntiin ja nostaa uusi reipas ravi seuraavilla tötteröillä. Suunnattiin sitten ravissa ympyrälle, jonka jälkeen tehtävä tuli toistaa toisesta suunnasta. Toinen tehtävä oli mennä vähän muokattua kasia ravissa ja lopuksi harjoiteltiin vielä laukannostoja. Sen jälkeen enää  rennot loppu ravit, sekä käynnit ja hevonen päästettiin pois paahteesta.

Seuraavan postauksen pitäisikin toivon mukaan olla sitten jotain paljon positiivisempaa. Loppuun ajattelin vielä lisätä pari perjantaina ottamaani kuvaa Tarusta ja Mellistä. Tänne, kun en ole pahemmin kuvaamiani otoksia laitellut niin tässä olisi nyt pari. Kuvia en ole myöskään muokannut millään lailla, eli aivan alkuperäisiä ovat nuo.

Kovaa ja korkealta

Sataa sataa ropisee. Niinhän tuo taitaa tehdä. Onneksi heposetkin on liikutettu tänään, joten saavat nyt vain möllötellä rauhassa pihatossa sateelta suojassa. Ainut mikä tässä hiukan mietityttää on kaadettu heinä. No, onhan tuolla vielä aikaa kuivua ennen heinätalkoita, jotka ovat näillä näkymin sunnuntaina. Silloin on sitten tiedossa paljon töitä, mutta on se kaikki sen arvoista. Illalla olisi tarkoitus Tarun ja hevosten kanssa tykitellä vähän sänkipellolla. Toivottavasti jostain saadaan kuvaajakin matkaan!

Tänään tosiaankin käytiin tuolla metikössä köpöttelemässä hevosten kanssa. Läiskä poika sai olla irti kun sivuteitä vain kierreltiin ja minä ratsastin Vickyllä. Mellillä ratsasteli tuttumme Hammi, jonka olisikin tarkoitus jatkossa ratsastella meillä vähän useammin. 

Vicky oli ratsastettavuudeltaan niin ihana, että jäi oikein himo päästä neidin selkään uudestaan. Tamma kun on vaan niin hellyttävä kaiken sen energiansa ja tempperamuutensa kera. Kyllä selkään noustessa Vicky tuntui aika körmyltä, mutta aika  nopesti siihen onneksi tottui. Satula oli ainut, joka tuotti matkalla ongelmia. Olin unohtanut kokonaan kirrata sen tarpeeksi kireälle ja selästä käsin en onnistunut sitä kirimään. Olo oli niin hutera, kun ravissa keikuin reunalta toiselle. Neiti ei onneksi minun keikkumisistani herpaantunut  vaan tallusti hienosti eteenpäin. Vaikka Vicky onkin ihana tapaus niin silti se Läiskä on minun sydämmen sulattanut niin pahasti, etten usko muiden siihen pystyvän!

Eilen irtohypytettiin hevosia pitkästä aikaa. Ei se ehkä lähtenyt aivan suunnitellusti käyntiin, mutta kyllä jokainen sai kuitenkin hyppiä. Melli ainakin pomppi muidenkin puolesta. Nämä kaksi nuorimmaista, kun mielummin napsivat kentän ali ruohoa. Esteiksi rakennettiin ristikko ja okseri. Läiskän mielestä okseri oli tosi hurja tai niin minä ainakin luulen, sillä sen yli täytyi aina loikata valtavalla hypyllä. Mistähän herra saattoikaan tietää, jos tuo este olisi vaikka puraissut häntä.

Lopuksi koottiin Tarun kanssa vielä muuri, johon totutettiin hevosia. Vickyä ei este pelottanut lainkaan. Tamma vain kävi hiukan nuuskimassa sitä, jonka jälkeen  astui siististi esteen yli. Läiskääkään ei este tuntunut kummastutavan, mutta silti täytyi varoa, ettei takajalat mitenkään sattuisi kolahtamaan muuriin. Mellille sen  ylittäminen tuntui kuitenkin olevan miltein mahdotonta. Monesti oltiin yli menossa, mutta sitten iskikin epävarmuus ja täytyi perääntyä. Kyllähän siitä yli päästiin, kun mummo vain ensin keräsi rohkeutensa kasaan.

Sadekkin on näyttänyt lakkaavan sillä aikaa, kun tätä raapustin toivotaan nyt, että saavat olla meidän heinät loppuviikon kastumatta!:)

etuset siististi yli..

...takaset korkealta. Ne ei saa missään nimessä osua!

Huh, huh yli pääsin enkä edes kuollut!!

Sekavasti kerrottuna kuulumisia

Päätin, että kirjoitan ratsutuksesta kokonaan oman postauksenja pyhitän tämän vain minun ja Läiskän kuulumisille. Kaikkea pientä kivaa minulla on myös suunnitteilla, katsoo nytten millon saan  vain aikaiseksi kirjoittaa loppuun. Tämän päivän irtohypytyksistäkin on tulossa postausta. Ei sitä tiedä, vaikka sen innostuisin  tänne tänään laittamaan!;)

Kentällä olen Läiskää päässyt testailemaan vasta muutaman kerran ja poika onkin osoittautunut aivan huikeaksi. Tosin viime viikon tiistaina se oli kuitenkin niin kauhea, että päätin jättää leikin kesken ja paeta maastoon. Ei jaksanut vain ruveta tappelemaan hetkenä minä hyvänsä nukahtavan hevosen kanssa. Okei, en minä ihan salamana sieltä kentältä hävinnyt vaan ratsastin ruunasen ihan hyväksi.

Vaikka Läiskää onkin paljon mukavampi nykyisin ratsastaa kentällä on se myös entistäkin haastavampi. Ruunasta on nimittäin tullut pikkutarkka, eikä se hyväksy mitä tahansa kenotuksia. Arvatkaapa vain joutuuko sitä laittamaan itsensä tiukille kun meinaa olla taipumusta kenottamiseen. Silti on aina yhtä kova himo päästä ratsastamaan, sillä enää se miten hevonen kulkee ei ole kuin minusta kiinni. Toisaalta se ärsyttää, kun  ei itse osaa, mutta kukaan ei ole täydellinen ja harjoittelemalla oppii.

Esteitäkin pompittiin sunnuntaina estetunnin merkeissä. Nyt ei ehkä ihan niin onnistuneesti kuin aikaisemmin, mutta hyvin kuitenkin. Läiskä kun sattui olemaan hiukan vikuri tuulella, eikä keskittyä olisi millään jaksanut. Minun huolimattomuusvirheitäni käytti hyväksi ja tekipä elämänsä ensimmäisen kiellonkin. Ei käynyt kyllä kaukana, etten olisi päässyt maistelemaan kentän hiekkaa, mutta onneksi tuuri oli tällä kertaa puolellani. Silti ruuna hyppäsi hienosti ja kivaa meillä oli. Sehän on se pääasia.

Tehtävänä oli tällä kertaa hypätä sarjaa ja se tuotti kyllä päänvaivaa. Sarjan ensimmäinen este sujui joka kerta hienosti, mutta sen jälkeen kaikki tunuti menevän kummankin osalta räpeltämikseksi. Minä mietin   tulevaa hyppyä ja ruuna yritti olla sotkematta jalkojaan. Lopulta meno alkoi olemaan jo ihan asiallista ja pystyin paremmin keskittymään istuntaani. Valmentajakin sanoi, että istunta on kyllä kehittynyt jo viime kerrasta parempaan suuntaan. Toivotaan, että joskus saataisiin se siihen kuntoon, ettei sitä tarvitsisi hävetä.. Loistava fiilis jäi kuitenkin, sillä  olihan tunti kokonaisuutena mennyt oikein hienosti!