Muista pitää kiinni tästä hetkestä

Pitkä sänkipelto avuatuu silmien edessä, kun valmistumme lähtemään. Tiedän, että kohta on kyyti  kylmää ja jännitys kipristääkin mukavasti mahan pohjassa. Hevonen on yllättävän rauhallinen, mutta taidan itse sätkyillä senkin puolesta. Mietin vielä kertaalleen mielessäni, että onkohan tämä niin kivaa kuin viimeksikin. Katsahdan Taruun ja Melliin. Tamma puhkuu energiaa ja iloa, niin myös ratsastajakin. Hymyilen  ja nään Mellin lähtevän kiihdyttämään. Annan Läiskälle laukkapohkeet ja lähdetään. Ilopukkien saattamana  laukataan pellon päätä kohti. Sillloin sitä muistaa mitä oikeasti rakastaa.

Edellinen teksti kuvaa parhaiten sitä miltä tuntuu, kun pääsee taas laukkailemaan sänkipellolle.  Oikeastaan ei sitä voi edes sanoiksi pukea. Tunne on jännityksen ja ilon sekainen niin mahtava, että muuta samanlaista ei ole. Ei oikeastaan ole edes väliä menemmekö kovasti vai emmekö. Pääasia, että olemme siinä ja tänä vuonna sain kokea sen vielä kolmen parhaan ystäväni kanssa. Meno oli kyllä yhtä mahtavaa kuin aina ennenkin!♥

Hevoset olivat niin hienoja lauantaina ja tietenkin myös sunnuntaina. Kuvaaja saatiin kuitenkin todistamaan rallitelujamme vasta sunnuntaina. Oikeastaan säikähdimmekin, ettei saada tänne yhden yhtä otosta pellolta. Pienestä älynväläyksestä opetimme sitten yhdekän vuotiaan  pikkuveljeni käyttämään kameraa ja nakattiin järkkäri kouraan. Hyviä kuvia tuli siihen verrattuna, että toinen kuvailee elämänsä toista kertaa. Palkittiinkin sitten reipas apurimme muutamalla laukkasuoralla ja Läiskäkin pääsi toimimaan veljeni ratsuna.

Keskiviikkona heräsin pisaroiden  rummuttaessa katolla. Toivoin, että valmennuksen ajaksi suotaisiin hyvä sää, mutta siitä saattoi vain uneksia. Tallille lähdettäessäkään sade ei ollut laantuntunut tippaakaan, mutta onneksi voitiin edes laittaa hevoset pihatossa. Se tuntui aivan luksukselta, kun on tottunut säällä kuin säällä hoitelemaan heposet ulkona. Läiskäkin tuntui oikein nauttivan kun pääsi sateelta suojaan ja toimikin esimerkillisesti koko varustuksen ajan.

Valmennus itse perustui nyt kolmen asian ympärille. Hevosen tuli kulkea reitillä, sen tuli olla suora ja reipas. Ihan yksinkertaisia asioita siis, mutta eivät ne silti onnistu meiltä aina auttomaattisesti. Hyvään lopputulokseen jouduttiin tekemään paljon töitä ja hikipäässä Tarun kanssa kyllä aherrettiinkin. Lopputulos oli kyllä myös sen  mukainen. Kummallakin oli alla mitä miellyttävin hevonen työntekoa varten. Läiskäkin oli sopivan reipas kulki suorana ja pysyi reitillä.

Tehtävätkin olivat yksinkertaisia mm. kierrettiin isoa pääty-ympyrää, käynti-ravi-laukka siirtymisiä,  pieniä voltteja. Valmennuksen pääpaino ei siis ollut juurikaan tehtävissä vaan niiden suorittamisessa. Kaikki tuli tehdä täysillä. Jopa liioitellusta katseesta mainittiin heti. Hevosen ja  ratsastajien piti näyttää yhdessä hyvältä, eikä sallittu enää mitään sinnepäin suorituksia. Valmentajamme myös neuvoi kuinka pystyn viemään Läiskää eteenpäin. Kehujakin sateli. En  varmaan ole koskaan ollut yhtä hyväntuulinen valmennuksen jälkeen. Kaikki oli onnistunut. Minä ja hevonen olimme tehneet parhaamme ja onnistuneet yhdessä. Läiskäkin alkoi jo pätkittäin näyttää myös minun kanssani ratsulta. Tämä mahtava fiilis ei ole laskenut vieläkään vaikka ollaankin jo perjantaissa. Toivottavasti tämä ei lakkaakkaan ikinä!;)