Läiskän selässä jälleen

Pari viikkoa. Oma hevoseni ei ollut käytössä, mutta kaksi osaavampaa hevosta seisovat vapaana tarhassa.  Mikä sai minut olemaan ratsastamatta.  Mä mietin sitä pitkään. Kunnes asiat alkoivat valoittua. Ehkä se ei ookkaan tämä harrastus josta mä pidän. Enhän mä oikeastaan ennen Läiskän tuloa tykännytkäänkään ratsastaa, mielummin hoidin ja taluttelin hevosia. Ei tää  taida ollakkaan niin syvää rakkautta lajiin, kuin minä luulin. Se on enemmänkin rakkautta ystävään.

Kun mä tänään kuulin kengittäjän todenneen Läiskän taas ratsastuskuntoon en heti uskonut kuulemaani. Toistin monta kertaa sanaa oikeastikko. Kun minä myöhemmin kävelin riimu kädessä hakemaan Läiskää mun suu nousi väkisin korviin. Tuntui, kuin olisimme olleet erossa monia kuukausia, eikä vain paria hassua viikkoa (ja olinhan minä silloinkin lähes, joka päivä Läiskää harjaillut). Kun mä sain pujottaa päitset hevoseni päähän ja kertoa sille, että nyt lähdetään köpöttelemään oli tunne niin helpottunut. Sain sanottua sen mitä olin koko ajan halunnut päästä kertomaan. Tajusin silti vasta, kun hevonen oli loimi päällä ja kuolaimet suussa odottamassa minua, että kaikki oli taas ennallaan.

Käppäiltiin ensin pellon kautta kentälle. Matkan varrella Läiskä kerkesi jo saadan jonkun kohtauksen. Alkoi vain peruttelemaan, steppailemaan ja hypähtelemään yhtäkkiä. En minä siihen muuta osannut sanoa kuin nauraa kuinka hassu se olikaan. En vain saanut itsestäni sitä äkäistä ja totista puolta esiin. Kentälle saavuttuamme olin saanut nauramiseni kuriin ja aloin taivuttelemaan ruunaa käynnissä. Raviin siirryin pitkien alkuverkkojen jälkeen. Reippaammassa askellajissa Läiskä arasteli hiukan liukkaan oloista pohjaa, joten päätin siirtyä vielä hetkeksi pellolle köpöttelemään.

Heti, kun Läiskän kavio painautui lumeen nousivat hevosen korvat höröön ja se alkoi porhaltamaan reipasta käyntiä. Olisihan minun täytynyt tässä vaiheessa jo alkaa kerimään niitä ohjia, mutta ajatus siitä ettei Läiskä koskaan ryöstä sai minut jatkamaan rennosti. Sitten, kun se lähti niin, eihän mulla ollut niitä kireitä ohjia. Hevonen laukkasi kiitolaukkaa  riemupukkeja heitellen, sekä pärskien ja mitä minä tein.  Nauroin ja karjuin yhtäaikaa.Oikein harmittaa, kun ei ollut kuvaajaa matkassa olisi varmasti tullut aika mielenkiintoisia kuvia..
  
Sinä olet ihan hölmö, kuului suustani samalla, kun keikuttelin itseäni hevosen kaulalla. Vaikka tippuminen oli pätkittäin tosi lähellä ei mua pelottanut ollenkaan. Jotenkin oli onnellinen olo. Mun hevonen oli oikeesti kunnossa. Eikä se mitään pahalla tehnyt, siinä se vain esitteli mulle kahden viikon aikana keräämiään energioita. Ei se kuitenkaan oikein ollut, lähteä nyt noin vain. Niimpä kokosin itseni ja pysäytin hevosen. Me ravattiin takaisin ympyrälle. Ihan hävettää kertoa, että tämä sama toistui ainakin sen kuusi kertaa (tosin viimeisellä kerralla tein kyllä selväksi, ettei ryöstäminen ole oikein ja sen jälkeen oltiin niin kilttiä poikaa). Ylpeänä voin kuitenkin kertoa, että vaikka olen luullut, että omaan maailman surkeimman tasapainon niin silti onnistuin pysymään kyydissä. Tosiaankin, jos jollekkin on vielä epäselvää niin satulahan ei ollut meillä tänään matkassa, koska tarkoitus oli vain kävellä ja hiukan ravata.. hups :D

Kaikki postauksen vanhat ratsastuskuvat © Emmi