Mä voin sanoa, että olen potenut huonoa omatuntoa siitä, kun hevonen on joutunut seisoskelemaan tarhassa. Aikuiset ovat minua lohdutelleet, että turhaa sinä sitä niin paljoa murehdit, koska kelille emme voi mitään. Tottahan se on. Tämä kaikki on minusta riippumatonta. En voi sille mitään, että, joka paikka muistuttaa luistinrataa. Vaikka tiedän tekeväni oikein silti minua ahdistaa ajatus siitä, kuinka ystäväni odottaa minua. Se odottaa, että lähdettäisiin lenkille ja se saisi juosta, sekä purkaa virtaansa.
Torstaina selviydyttiin pitkästä aikaa Läiskän kanssa jäisen tien läpi pellolle. Matkalle laitettiin hevoselle etusiin nastabootsit ja toivottiin sormet ja varpaat ristissä, että se säilyttää tasapainonsa. Paristi kyllä säikähdin jo pahemmin kerran, että kohta on koko poni kyljellään, mutta onneksi pysyi pystyssä.
Heti pellolla hevonen osoitti, että vapaata oli ollut ja liikaa. Se saattoi kesken rauhallisen kävelyn vain singota johonkin ilmansuuntaan. Läiskä oli oikeasti villi ja kuriton, jonka vuoksi jouduin paristi pyörittämään pienellä ympyrällä, kun ei muuten tahtonut pysähtyä. Yleensä, kun sille riittää vain vähän kireämpi asenne. Ehkä ruuna halusi näyttää, että hän on jo iso poika ja hänelläkin on oma tahto sekä mielipide..heh.
Oma toimisesti hevonen oli kokoajan menossa, mutta minun käskystäni ei olisi halunnut liikkua mihinkään. Ei siis yhteistyö pelannut oikein mitenkään. Kuski halusi tätä ja hevonen tuota. Ihan kivoja pätkiä sinne tuli tilanteeseen nähden, mutta ei tuota voi millään lailla harmooniseksi menoksi sanoa. Noo, mutta kyllä mä uskon, että tää tästä, kunhan päästäisiin vain takaisin normaaliin liikutusrytmiin. Meneehän se sanontakin niin, että huonosta on vain suunta ylöspäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti