Iloinen, vaikka naama mudassa

Viime viikko kului varsin rennoissa tunnelmissa, koska kenttä sanoi itsensä käyttökieltoon ja kokeet valtasivat suurimman osan ajastani. Ne ajat, kun ponisen selässä olin niin ralliteltiin pellolla ja maaston puolella ja oli niin ihanaa! 

Perjantaina Irene ratsasti Mellillä kanssani pellolla. Oltiin jo aiemminkin ralliteltu monta kierrosta ilman mitään ongelmia. Läiskä oli tosin heitellyt kuuluisia ilopukkejaan, mutta ei mitään vakavampaa. Rauhassa käänettiin hevoset pellon päädyssä ja pian edessä näkyi taas tuttu suora. Läiskä otti vähän kierroksia ja steppaili paikoillaan, mutta muutaman pidätteen ja rauhoittelun jälkeen malttoi kävellä nätisti. Varmistettiin, että kummallakin oli hevoset hallinnassa ennen, kun annettiin lupa laukata. Molemmat nyökättiin ja annettiin heposten laukata sen mitä jaloistaan lähtee. Hymy oli korvissa. Läiskäkin kiidytti vauhtiaan ja saatiin kunnon kisa aikaiseksi. 

Puolen välin jälkeen alkoi taas Läiskän ilopukki sarja. Nyt se ei kuitenkaan jatkunut samalla lailla kuin yleensä. Yht´äkkiä minulle tuli tunne, kuin hevosen takajalat olisivat jääneet ilmaan, mutta etujalat laukkasivat edelleen. Läiskä kiskaisi pään alas niinkuin sillä oli tapana tehdä, jos en ollut tarkkaavaisena. Siitä alkoivat vielä niinsanotut pupuhypyt. Hevonen alkoi heittää etusiaan ja seuraava muistikuva on, kun poski kimpoituu maahan ja seuraavana kylki. Nousin istumaan ja yritin saada henkeä. Hetkellisesti kuitenkin puhe- ja hengityskyky katsosi. Lähti siis ilmatpihalle. Heti, kun kykenin hengittämään nousin ylös ja tartuin edessäni tuijottavaa ruunaani ohjista. Siinä se seisoi ja katsoi järkyttyneenä ja hölmistyneenä minua. Katsoin maahan. Maassa oli selvät äkkijarrutus jäljet. Siinä samassa tajusin miten lähellä oli ollut, ettei se hevonen ollut tullut päälleni. Onneksi tuo poika oli vain ollut niin fiksu, että oli pysähtynyt ja jäänyt odottamaan!

tämä ja kaikki edelliset kuvat © Emmi

Sitten rupesin ihmettelemään satulaa, joka makasi hevosen kaulalla. Se oli ihan kirjaimellisesti kokonaan kaulalla. Satulavyö oli niin tiukasti jumissa etten meinannut saada sitä millään auki. Ähisten ja puhisten sen kuitenkin sain irti. Siinä alkoi sitten ajatukset takomaan, että hetkinen mitä ihmettä oikeasti oli juuri äsken käynyt. Eihän sitä nyt ihan joka päivä nää, että satula makaa hevosen kaulalla. Heti satulan läpän uudelleen avatessa syy paljastui. Vastine hihna oli revennyt.

Vieläkään ei olla saatu selville, että minkä vuoksi laadukkaaseen ja melko uuteen satulaan tuli tuollainen viiltymä. Erikoisinta tuossa jäljessä on, että se ei ole millään lailla rosoinen vaan täysin tasainen ja suora. Jos jollain isommalla tallilla oltaisiin voisi vaihtoehdoksi heittää sen, että tuo olisi puukolla viilletty, mutta nyt en usko siihen mahdollisuuteen ollenkaan. Sitä paitsi olisin varmasti huomannut noin ison viiltymän satulavyötä kiristäestä, ellen ihan sokeaksi ole tullut! Todennäköisesti siis vain harminaisempi valmistusvirhe.

Hevonen myös ansaitsee hurjasti kehuja. Fiksu se on kaikkine älynväläyksineen!