Pieni juttu, joka merkitsikin paljon

Ylpeä, ylpeä, ylpeä. Mä todellakin olen ylpeä tuon minun pikku-ukkoni puolesta. Se on alkanut käyttäytymään niin fiksusti viime aikoina. Tuntuu  kuin se olisi kasvanut henkisesti monella vuodella. 

Asioita selventääkseni voisin kertoa vähän keskiviikosta, joka antoi mulle taas syyn hymyillä ja oikein leveästi! Aamupäivällä yhdentoista aikaan saavuin tallille laittelemaan ponia. Oltiin sovittu Emmin kanssa, että hän tulisi muutamien mutkien kautta kuvaamaan meitä pikkuisia söheltäjiä.

Jo tallissa Läiskä oli mukavan rento, sekä hyväntuulinen ja poni saikin minut pelkällä olemuksellaan iloiseksi. Satulan laitto, kavioidenputsaus, harjaus ja kaikki muut perushoitotoimenpiteet suoritettiin rauhassa ja leppoisasti. Missään välissä ei näkynyt paljoakaan hammasta, eikä kiukkuiset jalatkaan viuhtoneet seinään. Heppa olisi siis oikeasti tyyni (ruuna oli tallissa ennen ihan höslä).  Rennoissa meiningeissä suunnattiin kentälle, jossa sielläkin ukkeli kättäytyi fiksusti. Alkuun oli punkemisongelmaa, mutta sekin oli niin lievä, että turha siitä oli murehtia liikaa. Parhaani mukaan koitin ponia suoristella ja loppussa heppa antoikin periksi ja suostui köpöttämään suoraan.

Työskenneltiin enniten ravissa, jossa hain vain hepan rentoutta ja pätkittäin Läiskä rentoutuikin ihan mukavasti. Kovaa me ei menty, mutta nyt sitä en tavoitellutkaan vaan semmoista tasaista hömpsyttely ja nimenomaan tasaista. Läiskällä, kun on vähän sellainen ongelma, että se tahtoo muuttaa kokoajan ravissa tahtia..

Laukkaakin otettiin kumpaankin suuntaan ja varsinkin oikeaan kierrokseen sieltä nousi ihan huippu hyvä laukka! Ja mikä vieläpä tärkeintä se hevonen kerrankin tuntui nauttivan myös kentällä laukkaamisesta. Läiskä paineli korvat hörössä laukkaa ja minä olin niin onnellista tyttöä. 

Laukkojen jälkeen ravailtiin hetki ja Emmille tulikin yllättävä meno, joten poistuttiin jo reilun 20 minuutin reenin jälkeen kentältä. Lupauduin saattamaan Emmiä Läiskän kanssa ja taas syntyi yksi uusi syy olla ylpeä! Mä en ole voinut luottaa Läiskään enää kunnolla meidän maastoillessa kahdestaan. Jotenkin se talven takainen ryöstö on vaan jäänyt alitajuntaan ja se kummittelee siellä yhä. Minulla ei ole mitään ongelmaa kesällä, mutta talvella en lähde mielellään Läiskän kanssa kaksin maastoon. Nyt tilanne tuntui olevan kuitenkin eri. Pitkästä aikaa olo oli jotenkin niin luottavainen Läiskää kohtaan, että uskaltauduttiin köpöttelemään loppuverkat tuttujen rajojen ulkopuolella. Matka sujui aivan älyttömän hyvin ja Läiskä käyttäytyi tosi fiksusti! Vielä tallissa hepalta varusteet pois, loimi selkään ja herkkujen kera talutus tarhaan.