Me kai ollaan niinkuin nuo

Tähän alkuun eikai voi sanoa muuta kuin anteeksi. Miten tämä postausväli onkaan päässyt taas tälläiseksi. On minulla kyllä syynikin, mutta mitäpä niitä tähän listaamaan. Kaikki, kun ovat vain turhia tekosyitä.

Tällä hetkellä mä olen tosi iloinen. Ei meillä Läiskän kanssa ole mitenkään erityisen hohdokkaasti mennyt, mutta tarvitseekokaan onnellisuuteen täydellisyyttä. Yleensä sen vain unohtaa. Haaveilee liikoja ja pettyy. Unohtaa iloita silloin, kun asiat kulkevat tasaisesti eteenpäin ja ovat kunnossa. Odottaa vain sitä suurta ylämäkeä. Arvostus tuntuu tulevan vasta silloin kun kaiken menettää. Siksi haluankin oppia iloitsemaan ajoissa. 

Tähän väliin meillä on mahtuut kaksi valmennusta. Toinen tehtiin samalla kaavalla kuin  viimeaikaisetkin ja se meni aikalailla penkin alle. Hevonen oli oikein höslä ja itsekkin söhelsin omiani. Lopputuloksena oikea sekamelska. No ei nyt ihan, mutta hetkittäin se itsestä siltä tuntui. Saatiin me kehujakin, mutta huonotuulisuus tuntui tamppaavan ne alleen. Vietettiinkin Tarun kanssa  satulahuoneessa kunnon valitus kerhoa tunnin päätyttyä. Myöhemmin, kun järki tuli perässä tajusi, että olisihan se voinut huonomminkin mennä.Viime valmennus meni sitten onneksi edellisen vastapainoksi tosi hyvin! Tunnilla kasattiin hevosia, harjoiteltiin käynnistä laukannostoja ja sen sellaista perushommaa. Läiskä toimi super kivasti ja saatiinkin paljon positiivista palautetta. 

Valmennusten  lisäksi ollaan vain maastoiltu. Kiefferi todettiin epäsopivaksi ja tällä hetkellä meillä onkin jo toinen satula ehdokas kokeilussa. Siitä kerron sitten lisää seuraavassa postauksessa!