Rakastan sua niin kauan kun mä voin

Minä rakastan näitä
Iltojani kanssans sun
Kun hetken päässä aamu odottaa.

Ja me nauramme ja
Silmiämme pyyhimme ja
Helppo huominen on unohtaa.

Oomme taas kuin kaksi lasta
Jotka aikoinaan
Puolivahingossa lähti

Samaa tietä kulkemaan.

Joskus tuntuu, että haluaa heittää hanskat tiskiin ja lähteä. Jättää hevosen siihen kentälle vain seisomaan ja livistää paikalta. Nipistää itseään toivoakseen, että heräisi painajaisesta ja kaikki olisi kuin satukirjoissa. Nyt asiat eivät onneksi ole niin, mutta tuo ikävä tunne on meinannut pompata esiin muutamana kertana. Edellisessä postauksessahan hehkutin mielettömästä hevosesta ja kerroin treenamisintoni palanneen. Seuraavana päivänä tuo kaikki katosi. Niin kuin mitään innokkuutta ei koskaan olisi ollutkaan. Tarun sanoja lainaten: " muista, että hevonen on sielusi peili". Näimpä. Siinä missä ihmisille voit suoda tekohymyn, et voikkaan eläimeltä suojautua mitenkään. Se aistii kyllä, kun sinua v*tuttaa. Luulin olevani erittäin nokkela, kun maanantaina hymyillen ratsastin, vaikka kaikki ärsytti aivan suunnattomasti. Ehei ei se toiminut, joten en suosittele kokeilemaan. Pian Tarukin ilmoitti, ettei Mellin kanssa nyt lähe ei sitten millään. Päätettiin tehdä jotain hiukan erinlaista, joten päädyttiin toistemme hevosten selkään. Ja kappas, kun lopetettiin se turha yrittäminen tulikin kerrasta oikein mainio.

Torstaina myöskin oli luvassa jotain aivan erilaista. Kipusin nimittäin 4 (?) vuoden tauon jälkeen vieraan hevosen selkään. Olen nimittäin nyt pysytellyt visusti omissa ja turvallisissa, mutta tilaisuuden tulessa oli pakko kokeilla, että miltä tuntuu ratsastaa jotain muuta. Hyvältähän se tuntui, vaikkakin alkuun aika epävarmalta. Ratsunani toimi siis Irenen Kulta. Kiitos suunnattomasti hänelle, että pääsin tammaa kokeilemaan! 

Menin tosi kevyesti, sillä tuntui tosi vaikealta ruveta tuntemattomalta hevoselta mitään vaatimaan. Kaikki askellajit menin läpi. Käynti tuntui vielä ihan normaalilta, mutta jo ravissa minulle tuli kevennyksen kanssa ongelmia, joten humpsuttelin suurimman osan ajasta harjoitusravissa. Laukkaakin kokeilin. Se oli varsin miellyttävää istua ja aivan kuten oli Irene sanonut: se on ehdottomasti tuon hevosen vahvuus!  Loppuajasta pääsin vielä suloisen Viki ponin selkään ravailemaan loppuravit ja kävelemään loppukäynnit. Oikein mukava kaveri tuokin!

Kuvassa Viki © Emmi K (linkki blogiin)  

Oma, tuttu ja turvallinen. Näinhän sen menee, eikä voi erehtyä minulle sopivasta hevosesta, kun istuudun Läiskän selkään. Kaikki palaset loksahtaa paikoilleen. Hevonen on juuri sopiva. Kiltti ja järkevä, vaikkakin samaan aikaan oikein hömelö. Rauhallinen, mutta vilkas. Vaikka satuttiinkin rusauttamaan perjantaina, jopa aidoista ratsain läpi Läiskä tuntui enemmän omalta, kuin voisi kuvitellakkaan. Ehkä juuri sen takia, että me ollaan semmoisia harhailijoita, joidenka tulisi pysyä kultaisella keskitiellä, mutta me ei kestetä reitillä.

Nyt päästään pomppaamaan eiliseen, josta olen aivan innoissani. Parhaimpia kertoja mitä ollaan kentällä koskaan menty.. Illan pimetessä käppäiltiin kentälle. Annoin äidilleni kameran kouraan ja sanoin, että kokeilee tuleeko kuvaamisesta mitään tämmöisessä valossa. Pahoittelut siis noin paljosta kohinasta, mutta pimeys on pimeys. Hevonen talsi oikein reippaasti eteenpäin jo heti alussa, eikä minun tarvinnut edes miettiä hoputtamista.  Pystyin keskittymään itseeni ja muutenkin ratsastastukseen. Läiskä tuntui niin helpolta ja juuri minunlaiseltani ratsastaa: Sopivan herkkä ja tottelevainen, mutta kuitenkin pieni omatahto oli pelissä mukana.

Raviin siirryttäessä annoin Läiskän ravailla alussa hiukan hitaampaa ravia. Sellaista, jota se mielellään aina hömpsyttelisi. Hevosen lämmetessä vaadin hiukan lisää vauhtia ja Läiskä oikein syttyi. Se alkoi nostelemaan koipiaan kunnolla ja viipottamaan reippaassa ravissa kenttää ympäri. Kun vielä innostuin kehumaan sitä se laittoi korvat höröön ja alkoi selvästikkin  nauttimaan hommasta. Oli aivan tajuttaman hienoa nähdä Läiskä nauttimassa  kentällä olosta. Yleensä kun hevonen tuntuu olevan varsinaisen tylsistynyt tuolla hiekka neliöllä pyörimiseen.

Totesin äidilleni, että nyt minä muuten kokeilen laukkaa. En voi vain joka kerta jättää sitä väliin sen takia ettei se onnistu. Ei se tule koskaan onnistumaankaan, jos sitä ei harjoittele. Ensimmäisistä laukkapohkeista laukka. Se oli oikein ponnekas nosto, josta seuraisi oikein hyvää laukkaa. Ehkä hiukan tahmivaa, mutta kuka pikkuvikoihin takertuu. Itse menin koajan kevyessä istunnassa, jotta häiritsin mahdollisimman vähän Läiskää. En välittänyt reitistäkään millään muotoa, vaan ajattelin vain, että vauhdin pitää pysyä reippaana. Kokeiltiin vaikeampaan suuntaan ja sinnekkin saatiin laukka nostettua. Ei aivan niin hyvää kuin edellinen pätkä, mutta ihan hyvää kuitenkin. Vielä  viimeiseksi laukkasin helpompaan suuntaan ja laukka oli tosi hyvää. Ruuna alkoi mukavasti vetristymään ja innostumaan laukasta. Se lisäsi hiukan tempoa, jolloin se jaksoi pyörittää laukkaa paljon paremmin. Vielä ratsastelin loppuverkat ja ratsastukset oli siinä. Läiskä oli aivan mahtava!♥