Ylpeys, epäonnistuminen ja ilo

Olen niin ylpeä hevosestani ja siitä, että se hyppäsi sunnuntaina hyvin. Se oli loistava, oikeastaan lähes täydellinen. Ilo oli kasvoiltani luettavissa. Hammasrivit vilkkuivat ja suupielet karkasivat korviin. Kehuin Läiskän laukkaa ja sen hyppytyyliä moneen kertaan ääneen. Jokaisen hypyn jälkeen minun olisi tehnyt mieli hypätä vain ruunan kaulaan ja sanoa, että tiedäthän, että sä olet vain yksinkertaisesti paras.

Ensimmäinen hyppy oli vähän mitä oli. Tasajalka loikka, jossa edes ihme kyllä kestin kyydissä. Olin varautunut sellaiseen siistiin pikku loikkaan, kun kyseessä oli kumminkin vain pienen pieni  ristkko. No, mutta niinhän se menee, ettei mitään saa olettaa ennen kuin on varma. Tuo ensimmäinen hyppy onneksi jäikin ainoaksi huonommaksi, sillä kaikki loput Läiskä hyppäsi tosi siististi ja vaivatta. Itsekkin kestin hypyissä mukana, mutta istuntani on kyllä yhtä järkyttävä kuin aina ennenkin. Yritin kyllä miettiä etten sukeltaisi noin järkyttävästi, mutta..

Jo seuraavana päivänä mieleni olisi tehnyt kirota tuo hevonen. Se oli niin vastakohtainen. Järkyttää itsepäinen muuli. Vanha oma itsensä, joka ei liikkunut. Ei nostanut edes kunnolla laukaa saatikka pyörittänyt sitä. Se sipsutteli ravissa niin hiljaa, että pelkäsin sen olevan kipeä. Pohkeista pukki ja sitä rataa.

Eikö kuulostakkin mukavalta. Aikani ratsastettua tokaisin seuralaiselleni, että nyt ei vain lähde.  Mä oon kyllä yrittänyt, mutta tänään ei ole meidän päivä, eikä tämä tästä edes yrittämällä muutu. Paskaa fiilistä, kun ei vain mitkään taikasanat muuta. Juoksutettiin sitten loppuverkaksi vielä hevoset ja siinä Läiskä käyttäytyi varsin hienosti. Tosin siitäkään en itse meninannut edes jaksaa alussa iloita, kun fiilis tuntui rypevän aika pohjamudassa.

Omien kiireideni vuoksi Läiskälle kerääntyi muutama vapaapäivä ja  lähdin eilen kokeileman onneani uudella innolla. Fiilis oli positiivinen sillä marssin kentälle siinä uskossa, että vapaapäivät olisivat antaneet myös hevoselle lisä potkua, mutta ei. Se oli vielä huonompi ja laiskempi kuin maanantaina. Ei se epäpuhdas ollut, mutta tympääntynyt kentällä  pyörimiseen ja todella pahasti!

Onneksi tänäisellä maastolenkillä siitä  löytyi se oma iloinen itsensä. Se uusi hevonen, joka porhaltaa korvat hörössä ja jolla on into mukana. Se jopa innostui spurttailemaan sellaisella vauhdilla, jota en ole ennen tuosta hevosesta löytänyt. Me jätettiin taas se huono fiilis tuonne metsäteille ja nyt ainakin minä olen yhtä iloinen kuin normaalistikkin!:)