Ei se kylläkään mikään laiska ole.

Minusta jotenkin tuntuu, että saatte odottaa lupaamaani valmennus postausta maailman ääriin, joten voin nyt kertoa ihan alkuun siitä parilla sanalla: Läiskä oli koko valmennuksen ajan reipas ja taipui erittäin hyvin. Laukan kanssa meillä oli pientä takkuamista, mutta muuten valmennus onnistui erittäin hyvin!:)

Eilen en itse  ratsastanut Läiskällä kun vain kaikki askellajit läpi. Läiskä oli kerrankin oikeasti reipas. Ei tarvinut kokoajan naputella kantapäillä kylkiin tai tökkiä raipalla, vaan pystyi keskittymään kaikkeen muuhunkin. Omaan istuntaani kiinnitin huomiota ja varsinkin jalkoihin. Kyllähän ne varpaat  välillä vahingossa osoittelivat maahan, mutta kestivät kuitenkin aika hyvin.

Kun olin itse ratsastanut oli Tarun vuoro kiivetä Läiskän selkään. Heti Tarun selkään kivuttua alkoi Läiskä possuilemaan ja esitti, että en minä voi mennä reipasta käyntiä kun en minä osaa. Nappasin sitten juoksutusraipan kentänlaidalta ja menin keskelle kenttää seisomaan raippa kädessä. Kummastihan se herra sitten reipastuikin, kun tiesi ettei nyt sovi pelleillä. Tarun blogista kopsattu: Voi, että on poika muuttunut viime kerrasta kun selässä kävin. Hiukan oli avuton olo aluksi, kun olen niin tottunut tuttuun ja turvalliseen Melliin, mutta ihan hyvin meillä meni, vaikka laukassa en osannut istua lainkaan. 

Myöhemmin käytiin vaihtamassa Läiskä Melliin ja tultiin kentälle takaisin tarkoituksena hypätä. Taru ei ollut koskaan hypännyt, joten minä sain toimia opettajana. Minusta tuntuu kuitenkin, että loppu pelissä Melli opetti Tarulle kaiken tarpeellisen ja minun neuvoista ei ollut paljoakaan apua. Ihan sama kuitenkin kuka hänelle ne opetti, sillä Taru tajusi yllättävän nopeasti homman jujun ja hyppäsi ensikertalaiseksi oikein hyvin! Itsekkin hyppäsin Mellin kanssa muutamat hypyt ja on se rouva vaan niin hieno!♥

 

Tänäänkin oli vuorossa hyppäämistä, eikä mitään kentällä pomppimista, vaan "maastoesteitä".Mellin mielestä maastoesteet eivät ole hänen juttu ja tamman osalta ei päästy ravipuomeja pidemmälle. Melli nimittäin itsepäisenä tyttönä onnistui jotenkin temppuillessaan saamaan itsensä kiinni avonaiseen porttiin. Enkä edes ymmärrä miten se onnistui siinä, sillä se oli laitettu niin, että ei missään nimessä siihen pitänyt kenenkään sotkeutua.

 Jos portti olisi ollut lankaa sehän olisi napsahtanut poikki, mutta se olikin alumiinia. Ei onneksi mitään täyttäalumiinia, vaan ontto putki. Tamma kuitenkin  rimpuillessaan onnistui  kaatumaan pyllylleen jolloin Taru hyppäsi pois selästä. Siinä vaiheessa katsoin kauempaa ja olin varma, että se hevonen on siinä, eikä enää nouse, mutta neiti kuitenkin nopeasti pomppasi jaloilleen ja jäi seisomaan paikoilleen.  Tarkasteltiin monen ihmisen voimin Melli, mutta pinta naarmuja pahempia ei näkynyt onneksi. Hyppäämään ei enää ruvettu vaan  Taru ratsasti hetken käynnissä, sekä ravissa ja katsottiin ontuuko hevonen, mutta onneksi tamma oli puhdas pientä hidastusta laskematta.

Sitten olikin Läiskän vuoro ja pakko sanoa, että katsoin aika pitkään portteja meidän siitä ohi kävelessämme.  Läiskää eivät kuitenkaan portit pelottaneet, mutta oma varjo oli kylläkin aika hurja. Sitä ruuna tuntui säikkyvän moneen otteeseen. Kun omaan mörkövarjoon oli totuttu alettiin tulemaan ravipuomeja alkulämmittelyksi. Ei niitä montaakaan kertaa menty kun jo pyysin Tarua laittamaan esteen 50cm pikku ristikoksi. Heti kun este nostettiin tuntui kuin Läiskä olisi ollut härkä ja olisi nähnyt punaista. Ei voitu kuvitellakkaan, että ristikko oltaisiin tultu ravilla. 

Läiskä laukkasi reipasta laukkaa esteen yli ja hyppäsi paremmin kuin koskaan. Tuo ruunan reippaus säilyikin koko hyppykerran läpi. Läiskä oli niin täynnä intoa, että kerrankin en ollut varma saisinko sitä edes pysäytettyä. Jouduinkin aina ennen estettä hidastamaan vauhtia, vaikka yleensä saan tökkiä kantapäillä vauhtia. Mielummin kuitenkin näin päin!

Alussa oma istuntani aivan hakusessa, vaikka viimeksi viikko sitten olinkin Läiskän kanssa hypännyt. Tuntui vain etten osannut yhtään mukautua hevosen hyppyyn vaan yritin parhaani mukaan kestää kyydissä. Onneksi minua tultiin neuvomaan ja muistin taas kuinka siellä tulikaan istua. Hyppääminen alkoi tuntua oikeasti jo mukavalta. Minun pikku liitokavioni ponkaisi esteiden yli hienosti ja tuntuikin kuin oisin hypännyt oikealla estehevosella. Tänään ei ollut tietoakaan kaninloikista.

 

Kokonaisuudessaan tänään oli varmaankin minun, sekä Läiskän paras hyppykerta, vaikka ei mitään isoa estettä hypättykään. Montaa kertaakaan ei esteen yli loikattu, sillä Läiskä oli niin hienosti ja en viitsinyt kiduttaa Tarua enempää auringon paahteessa. Suunnitelmissa on, että jos huomenna on vielä hyppäysintoa niin voisin aivan hyvin pompata Läiskän kanssa pari estettä.

Pahoittelen jos postaus on jotenkin sekava, mutta tämä onkin väsyneen käsialaa!:D