Kaikkein kauneinta

Taas onnistuneita päiviä on kertynyt lisää mittariin. Oi voi, tuo ruunani on kyllä vain niin huippu. Toisaalta iha jännittään millainen alamäki sieltä on tulossa, kun nyt on mennyt näin hyvin, mutta täytyy vain ajatella päivä kerrallaan. Turha sitä on tulevia miettiä täytyy nauttia vain nyt tästä mahtavasta fiiliksestä!

Perjantaina pitkään odottamani asia tapahtui. Pääsi äitini kipuamaan Läiskän selkään ratsutuksen jälkeen. Sillä välin nautin itse täysin siemauksin Mellistä, kun sain kerrankin omia sen itselleni. Nykyisin, kun Läiskä vie niin paljon aikaa ja nyt, kun on Vickykin astunut kuvioihin tuntuu aikaa jäävän mummolle aivan liian vähän.  Ennen kun liikuttelin tammaa säännöllisesti ja me valmentauduttiinkin yhdessä. Saahan Melli minulta vieläkin paljon huomiota, mutta enemmän se tarvitsisi. Onneksi tamma saa rapsutuksia ja hellyyttää myös Tarulta, äidiltäni ja muilta tallilta käyviltä. Takaisin ratsastukseen. Mellihän oli huippu niin kuin melkeimpä aina. Kauniisti taitoi kaikki vaativani  tehtävät. 

Kuvassa Emmi h.

Aikamme kiemurreltua vaihdoimme hevoset ja pääsin takaisin tutun hevoen selkään vai oliko se sittenkään niin tuttu. Läiskä tuntui ihan jättiläiselle, oikein isolle jätti pullalle (en keksinyt mikä sitä kuvaisi paremmin)!  Sen lisäksi se tuntui hitaalle. Oikeastaan ei se mikään pulla ollut vaan elefantti! Hetken pyörittyä alkoi taas olo olemaan kotoisa, sekä rento. Aloin  sitten ratsastamaan suurta pääty-ympyrää. Läiskä oli tosi herkkä suusta, eikä käsissäni ollut paljoakaan mitään kannateltavaa.  Hiukan sormia "lirputtamalla" hevonen kääntyi ja huokauksella sait sen pysähtymään. Oli ihana huomata kuinka Läiskä alkoi toimia samalla lailla kun meidän muutkin hevoset. Tähänhän  me olemmekin sitä kouluttamassa. Ruuna haki myös mukavasti pyöreäksi ja alkoi käyttämään hyvin selkäänsä. 

Eilen aamupäivä meni tallilla siivoillessa ja hevosia rapsutellessa, mutten sitten viitsinyt lähteä missään välissä ratsastamaan. Neljän aikoihin Emmin ja heidän auto kurvasi pihaan ja lähdin tämän kaveriksi tallille. Puolen seitsemän maita kotiin selviydyttyäni lähdin vielä mummoni kanssa iltakävelyllä kauniiseen kesäiltaan. Tosin minä en kävellyt vaan ratsastin Läiskällä. Nautittiin kauniista auringosta, joka valaisi kauniisti pimeähköä metsätietä. Läiskä ei kuitenkaan osannut jostain syystä rentoutua, vaikka reitti oli tuttu. Se oli kokoajan varuillaan. Kerran se jopa yritti kääntyä ja ryöstää kotiin, mutta kerkesin onneksi pysäyttää aikeet. Ryöstäminen ei ole yhtään Läiskän tapaista, joten ihmettelin hiukan mistä moinen päähänpistos oli syntynyt. Kun Läiskä sitten muutaman metrin käveltyämme alkoikin peruuttamaan metsään tajusin vasta pusikossa olevat ihmiset. Naisella oli yllään kirkkaan punainen paita, joka pelotti hevostani kummasti. Rauhoittelin Läiskää ja annoin löysät ohjat, sekä hiukan hipaisin pohkeilla. Heti ruunan otettua askeleita eteenpäin kehuin sitä ja matka sai jatkua. Pakko muuten mainita, että miten viisas tämä pariskunta olikaan. Kun he myöhemmin tulivat autolla. He eivät kurvanneet lintta pohjassa ohi vaan lipuivat auton kanssa pitkän matkaa meidän takanamme. Minä pysäytin ratsuni ja viitoin heidät ohi  ja vieläpä ohi mennessäänkin ajoivat varovasti ja molemmat hymyilivät meille. He eivät näyttäneet yhtään närkästyneiltä, vaikka olivat joutuneet takiamme hidastamaan. Tietenkin minäkin soin heille kauneimman hymyni.

Lähdettiin Läiskän kanssa kiertämään pienoinen hiekkapohjainen ympyrä lenkki. Mummoni jäi odottomaan meitä, eikä lähtenyt lenkille mukaan. Ruuna käveli hienosti eteenpäin, vaikka hiukan epävarma olikin. Auttakaapa vain kun tajusi, ettei  ihminen olekkaan enää kävelemässä perässä. Seuraava oksan rusahdus ja oltiin taas peruuttamassa puskaan. Rauhoittelin ruunaa ja puhelin sille rauhallisesti ja taas kehui kun liikkui eteenpäin. Paristi peruutettiin puskaan, mutta sen jälkeen ruuna luotti minuun. Olin, kyllä oikeastaan tosi tyytyväinen lenkkiin, sillä me selvittiin. Viimeksi kun vastaavanlainen tilanne oli menin itse aivan lukkoon ja koin heti vaihtoehdoksi hypätä alas. Nyt pystyin rauhoittamaan hevosen lisäksi itseni ja me selvittiin tilanteesta. Mietin myös näin jälkeenpäin, että olisikohan metsässä ollut jokin eläin, kun ei ole Läiskän tapaista peruutella puskaan. Toivottavasti ei ollut ainakaan karhu, kun niitä tuntuu tällä alueella liikkuvan.

Kirjoittelen sitten seuraavaan postaukseen tämän päiväisestä istunta valmennuksesta, joka alkoi trampoliinilla hyppimisellä. Heheh, siitä lisää sitten. Pakko vielä tähän loppuun mainita taas minun ja Läiskän uni hetkestä. Lepäiltiin ensin laitumella minä vasten ruunaani. Poika taas nukkui  siinä pää nurmikolla ja minä makasin selkä vasten Läiskän kylkeä. Tuli mietittyä siinä kaikkea kokemaamme. Lopulta uskaltauduin istumaan Läiskän selkään. Ruuna ei välittänyt minusta mitään nuokkui vain siinä. Aikamme siinä oltua ruuna päätti nousta ylös ja minä olin sen selässä. Pakko sanoa, että aika hieno tunne istua nousevan hevosen selässä! Läiskä ei noussut mitenkään vauhdilla ylös vaan oikein varovasti. Se alussa vain liikutteli hitaasti nurmikolla etusiaan, että kerkeäisin pois kyydistä, jos haluaisin. Rakkain hömelö se vain on!♥